Kevään kohinaa

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Auringon kaari on korkea. Valoisaa koko valvomisajan. Lähestytään yötöntä yötä, vaikkka vielä pohjoisrinteillä kohoavat metriset kinokset.
Kuikat itkevät iltaisin rannoilla. Joki - se talvella melkein läpijäätynyt - kohisee vuolaana virtana. Vietetään kevään juhlaa. Äidin juhlaa. Ja isoäidin. Ensimmäiset muistikuvat lapsuuteni ajoilta liittyvät näihin kahteen lämpimään ja turvalliseen. Äitiin ja isoäitiin.

Äidillä oli kiire. Piti ehtiä navettaan, pellolle, niitylle. Piti pestä pyykkiä, leipoa, kirnuta. Syliin pääsi vain hetkeksi, kukin vuorollaan. Hyväily oli ohimennen tapahtuva päänsilitys.

Mummolla oli aikaa. Lähteä kylään, käsikädessä kävellen. Kertoa vanhan ajan tarinoita. Pyöritellä pohjalaisesta talkkunapuurosta pallosia meidän ympärillä norkoilevien suihin. Pitää sylissä, laulaa unilaulu.

Harva onnellinen omistaa tänä päivänä entisajan mummon. Nyt on kiire myös mummoilla. Isoäiditkin lähtevät aamuisin työhön. Asuvat usein kaukanakin. Sylin saa lapsenlapsi vain silloin  tällöin.

Äideillä ei ole helppoa tässä kiireisessä ajassa. Ei ole helppoa lapsillakaan. Elämä on muuttunut niin paljon entisestä levottomammaksi. Turvattomaksi, vaativaksi. Tarjolla on liian paljon: tavaroita, tekemistä, tietoa, viihdettä. Valinnat ovat vaikeita. Koden kiinteä ote, perheen yhteisyys kärsii.

Voimia teille, äidit ja isoäidit. Voimia rakkauteen, työhön ja kodin hyvän hengen luomiseen. Kasvattamiseen ja ihmisenä kasvamiseen. Aikaa hetkeksi pysähtymiseen: kevät kohisee!