Katso lisäkuvat

Moottoripyörällä Tiipetiin (11)

Kun sade hieman hellitti matka jatkui hieman pitempää reittiä pitkin kohti Urumqi:a. Matkaa kumminin oli sen verran, että yksi yö piti vielä viettää jossain paikallisessa hotellissa.

Tie jota ajoimme oli välillä suhteellisen hyvä ja taasen välillä puuterihiekkaa jota ei ollut kovinkaan mukava ajaa. Jarin AT:n takaiskunvaimmennin oli irronnut alapäästä eikä sitä enää saanut kuntoon joten hän ajeli ilman iskunvaimmennusta. Se oli muuten hyvinkin näyttävää ajoa ja samalla kun pyörän painopiste oli alempana kuin meidän muiden pystyi Jari pitämään kovempaa vauhtia kuin muut, varsinkin puuterissa.

Viimeinen päivä tätä matkaa oli tien puolesta suhteellisen hyvää ja hetken ajettuamme pääsimme  moottoritielle, jota epähuomiossa ajoimme muutaman kilometrin väärällä puolen, onneksi liikennettä tiellä ei ollut nimeksikään. Noin 140 kilometriä ennen Urumqi:a Jarin AT:n takapyörän laakeri ilmoitti, että sillä ei enää ajeta yhtään. Siinä sitä sitten mietittiin kuinka se saataisiin Urumqi:iin. Paikalle pysähtyi poliisiauto ja onneksi Tatu nokkelana miehenä kertoi heti heille, että meillä on yksi moottoripyörä joka on täysin kaput. Nämä poliisit olivatkin saaneet jonkin spesiaalikoulutuksen koska eivät kysyneet passia tai mitään muutakaan dokumenttia. Toinen poliiseista kysy josko tarvitsisimme kuljetusta johon Tatu että kyllä. Sitten poliisi osoitti lähestymässä olevaa kuorma-autoa ja kysyi, että käykö tämä. Tähän Tatu, että kyllä. Niin poliisi pysäytti kuorma-auton ja sanoi, että heidän on vietävä Jarin AT Urumqi:iin eikä se maksa mitään. Samalla poliisi sanoi, että hän soittaa moottoriteiden tarkistusasemille, että eivät pysäytä meitä vaan päästävät menemään vapaasti. Täytyy sanoa, että tällainen kohtelu poliisin toimesta oli jotain muuta mihin olimme tottuneet. Normaalisti moottoripyörillä ei saa ajaa moottoriteillä, koska se kuulemma on liian vaarallista.

Vihdoin pääsimme Urumqi:iin ja samaan hotelliin jossa olimme olleet. Seuraavana päivänä hotellin piccolon kanssa järjestettin pyörien kuljetus takaisin Pekingiin lentoteitse. Itse lensimme myös takaisin samana päivänä ja illalla tietenkin juhlaillallinen ystävien kanssa.

Mitä matkasta sitten jäi käteen?

Matka oli mielenkiintoinen sen kaikilta osin. Oli haasteita joita varmaankin olimme hakeneet, jossain vaiheessa niitä oli ehkä hieman liikaakin. Petrin onnettomuus oli tietenkin todella ikävä asia. Onneksi hän ei kumminkaan laukannut itseään pahemmin, kiitos varusteiden. Se, että emme päässeet näkemään Tiipettiä ja Lhasaa tällä kertaa oli tietenkin suuri pettymys. Toisaalta tällaisilla matkoilla on kumminkin tärkeämpää että ryhmä pysyy kunnossa niin fyysisesti kuin henkisesti, etenee yhdessä eteenpäin, ei se että ollaan saavutettu jokin tietty tavoite.

Juttusarja jatkuu toisen, vuonna 2004 tehdyn matkan osalta, seuraavissa numeroissa.