Juuret

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, Sinisilmä

Kirjahyllyni reunalta katselee vanha valokuva. Keski-ikäinen mies, lierihattuinen, riippuviiksinen. Muisto kaukaa lapsuudesta: isoisä, vaari, pohjois-pohjanmaalta.

Jo vuosikymmeniä sitten siteet syntymäseutuni olivat höltyneet. Koti palanut,sittemmin myyty vieraille. Sukulaiset muuttaneet pois, pohjoiseen. Itse etelään päin.  Olin melkein unohtanut naapurin mummonkin, joka oli kaivanut vaarin kuvan jostakin esille, teettänyt suurennoksen ja lähettänyt allekirjoittaneelle jouluyllätykseksi.

Miten merkillisiä ajatuksia, tunteita ja tunnelmia yksi vanha valokuva voikaan herättää! Muistikuvia, ajat sitten unohtuneiksi uskomiani. Kuumana kesäsunnuntaina paljain jaloin hiekkatietä matkalla naapuriin. Vaarin käsi oli kuiva, lämmin ja suonikas. Perillä syötiin kivikupeista juustokeittoa. Tai tihkusateessa kotirannassa ongella. Vaarin ääni oli hiljainen, ahvenet pieniä ja melkein mustia. Tai...

On olemassa luja säie, sitkeä ja kestävä. Usein sen olemassaolon melkein unohtaa, mutta tällaisina nostalgian hetkinä tuntee nykäisyn. Jossain sisälläni on langan toinen pää. Toinen on lujasti siikajokilaakson hiekkakankaassa. Siellä ei kasva jaloja etelän puita. Ei levitä tammi lehviään eikä lehmus kohota latvaansa korkealle. Siellä kasvaa vahvoilla juurillaan vaatimaton mänty. Tuulet ja pakkaset kestävät.

On ilo tuntea juurensa. Tärkeä asia kaikissa elämänvaiheissa. On hyvä ymmärtää, ettei tarvitse kasvaa muunlaiseksi kuin näillä juurilla voi. Pysyä mäntynä sen, joka on männyksi luotu. Juuret tiukasti maassa, latva valoa kohti.