Lokerikko

Pakina Annikki Kujalan kirjasta Sitä se on, sinisilmä

Ihailen ihmisiä, joiden tavarat ovat hienosti
järjestyksessä. Kuten lokerikossa: tuossa ruuvit, tuossa
naulat, tässä neulat. Itselläni on tässäkin suhteessa
runsaasti kasvunvaraa.

Poiskasavamista tarvitsisin useitten kanssaihmisteni
lailla ihmisten lokeroimisessa. Siihenhän me kaikki
syyllistymme päivittäin. Leima otsaan ja kukin omaan
lokeroonsa. Lukemattomat leimat, jotka antavat
selko- kuvan ihmisestä. Juoppo kulkee juopon leima otsassa,
teki hän mitä tahansa. Häneltä odotetaan juopon
käyttäytymistä. Vanhan ei sovi käyttäytyä kuin nuori: onhan
toki naurettavaa jos ikäihminen vaikkapa rakastuu.

Yhteiskunnallinen asema lokeroi. Parhaan pehmustetun
ja kumarretun sijan sai Etelä - suomessa asuessani
kokemukseni mukasan runsaitten peltohehtaarien omistaja.
Huonoimman pohjoisesta tullut työnhakija,
pitkäaikaistyötön. Luonne ja käyttäytyminen eivät niinkään olleet
ratkaisevia. Isolle isännälle sopi ja annettiin
anteeksi sellainen, mikä eronneen pienten lasten äidin
kohdalla oli täysin tuomittavaa.

Luin äskettäin riemastuttavan amerikkalaisen
opettajan puhekokoelmaa "Elä täydesti tätä päivää".Hän
opettaa rikkomaan raja-aitoja, hyppäämään pois
lokeroista. Elämään. Pitämään ainoana ohjenuorana
omaatuntoa. Olemaan vähän hullu: miksei vanha
kankeajalkainen pappa voisi tanssia pudonneissa lehdissä, jos
se on hänestä hauskaa? Etsimään ja jakamaan elämäniloa.
Ei tuomioita eikä paheksuntaa.

Koskahan oppisimme kantamaan mukanamme vain yhtä
leimasinta. Siinä lukisi suurin kirjaimin: IHMINEN.