Katso lisäkuvat

Matkalla Vanhassa Valamossa

Minulle tarjoutui tilaisuus vierailla Vanhassa Valamossa 3.-5.9 erään asiantuntevan seurueen mukana ja lähdin sinne mielelläni, koska sattumalta olin hankkinut vuoden viisumin Venäjälle.

Ajattelin heti, että nyt olisi tilaisuuus nähdä mistä munkit lähtivät evakkoon ja Talvisotaa pakoon. Evakkoreittikin noudatteli ainakin rajan takana varmaankin samoja maisemia.

Ajelimme pikkubussilla perjantaina 3.9 aamuyöllä kohti rajaa ja Värtsilän raja-asemalla muodollisuudet hoituivat nopeasti ja eipä muuta kuin nokka kohti Sortavalan satamakaupunkia. Matkaa rajalta Sortavalaan on noin 100 km eli alle parin tunnin ajo. Tiet olivat melko kohtuullisesa kunnossa tällä välillä.

Minulla oli mukana video,- ja digikamera, joita käytin ahkerasti koko reissun ajan. HD-videofilmiä kertyi kuutisen tuntia ja digikuvia kolmisensataa. Mieleeni tuli, että nyt olemme maassa, jossa on kuusi aikavyöhykettä, kello sillä vyöhykkeellä tunnin meitä edellä ja Valamon ortodoksinen ajanlasku toistakymmentä päivää jäljessä meitä. Siinäpä hieman miettimistä.

Sortavala on perinnerikas sivistyskaupunki, asukkaita noin 80 000, rakennuskanta vanhaa ja ränsistynyttä, liikenne hiljaista. Sitä voisi luonnehtia Suomen sivistyksen kehdoksi, aikanaan. Majoituimme Hotelli Laatokkaan, joka on kohtuullisen hyvätasoinen ja respassa rouva osasi suomen kieltä. Mukana oli tosin venäjäntaitoinen henkilö, joten ei ongelmia. Automme oli hotellin takapihalla vartioidussa parkissa kaksi yötä, hyvin homma toimi.

Koimme venäläiset ystävällisiksi ja saimme erinomaisen huomaavaista kohtelua koko matkamme ajan. Ruokailimme mennen tullen eräässä Sortavalan ravintolassa, annokset olivat riittävät ja kympillä eli noin 400 ruplalla sai syödä mahan täyteen. Siisti ja viihtyisä ravintola ja nuoret neitoset palvelivat meitä hyvin ja ystävällisesti. Jos tilasi pitkä tuopin se maksoi pari euroa. Ruplan kurssi on niin, että eurolla saa noin 38 ruplaa.

Lauantaina 4.9 hotelliaamiaisen jälkeen lähdimme Sortavalan satamaan, josta luostarin kantosiipialukset kuljettavat jatkuvana virtana vieraita 40 km päässä olevalle saarelle ja takaisin. Astuimme paattiin ja matka sai alkaa. Aluksi vauhti oli verkkaista, mutta sitteen koneet täysille ja noustiin siipien varaan. Meno on yllättävän tasaista ja mielestäni hiljaista. Hieman ennen luostaria oli kuoppaisempaa ja roiskeet lensivät korkealle aluksen kylkiä pitkin.

Kuvasin sisällä ja kannella, eikä kukaan puuttunut tekemisiini. Laivamatka saarelle vie aikaa 45 minuuttia. Vieraita saarella käy vuosittain noin 160 000 ja sitä on jouduttu jopa rajoittamaan, enemmänkin tulisi. Tulo saarelle oli upeaa katsottavaa, pääluostarin kupolit siintelivät, komea skiitta oli saarella sisääntuloväylän varrella ja sielläkin kävimmekin taksikuskimme Sergein opastamana.

Skiittoja on paljon ympäri ja ne ovat pienoisluostareita, joissa pyhiinvaeltajat ja matkailijat käyvät ahkeraan, Skiitassa on aina johtaja ja muutama henkilö töissä, munkkeja pääosin. He ylläpitävät skiittaa jatoimittavat palvelukset.

Saaren satamassa meiltä kerättiin passit pois ja siirryimme luostarin alueelle. Mykistävä paikka heti rannasta alkaen, monia laivoja, myyntikojut tien varrella, tie nousi ja kaartoi pääluostarin pihaan jonne ajettiin komeasta portista.

Majoituimme ns. igumenin hotelliin joka on peruskorjattu ja hyvässä kunnossa. Sen jälkeen lähdimme kiertämään saarta. Skiittojen ohella kävimme myös luostarin maatilalla, joka tuottaa kaikenlaista
elintarviketta luostarin tarpeisiin. Kojulla myytiin vastalypsettyä maitoa turisteille, en juonut sitä, vaikka maistiaisia tarjottiinkin. Lauantai-iltana kävin alakirkon palveluksessa, joka juhlapyhän kunniaksi oli 4 tuntia kestävä. Se on melkoinen kokemus. Satoja ihmisiä, vain ikonostaasin kynttilät valaisevat, monet munkit suorittavat palvelusta vuorollaan, koko ajan kuuluu munkkien laulua, hymninomaista. Se on itse nähtävä ja kuultava, elämys hakee vertaistaan.

Sunnuntaina aloimme valmistautua paluumatkaan, jossa ei sen kummempaa tapahtunut.
Summa summarum; Voin nyt jotenkin kuvitella luostarin johtajan igumeni Haritonin tunteet, kun hän katsoi viimeisen kerran rakkaan luostarin rantaa. Hän kirjoitti tekstin jäähyväislauluunsa pappismunkki Paavalin säveliin. Siitä näkee kyllä vanhan igumenin tuskan ja kaipauksen. Hän ei koskaan päästänyt munkkeja takaisin Valamon saarelle, vaikka saari vallattiinkin Jatkosodassa. Saattoi olla hyvinkin, että viisas igumeni aavisti, ettei se ollut pysyvä tilanne.

Mikäli hakee toisenlaisia elämyksiä, suosittelen vierailua Vanhassa Valamossa. On kuitenkin muistettava, ettei suurella Venäjän maalla aina kaikki mene ihan kuin on suunniteltu. Mitä vain saattaa sattua matkan varrella.


Raimo Salo
Yliluutnantti evp.