Summassa vaan niin kuin karstuset Amerikkaan!

Tuon yllä olevan hokeman kuulin jo pikkupoikana mummoltani, joka oli nuoruudessaan ollut kymmenen vuotta Amerikassa.

Mutta vasta hakiessani taustatietoja Kuparitaivas – romaaniini minulle selvisi miten tuo hokema oli syntynyt. Joltain karstuselta oli kysytty hänen Amerikkaan tultuaan, että millä linjalla tulit? Ja vastaus kuului: - Ei millään linjalla, myö tultiin ihan summassa!

Linja tarkoitti tässä yhteydessä laivayhtiötä, ja summassa tuleminen sitä ettei oikein tarkasti tiedetty mikä Amerikassa odotti. En tiedä millä linjalla mummoni oli Amerikkaan seilannut, mutta ainakin sellainen laivayhtiö oli olemassa kuin Allan – Linja. Laivalippu maksoi silloin noin 25 dollaria. Mummon kamarin seinällä oli valokuvasuurennus, jossa komea höyrylaiva näytti olevan menossa Nopolaan päin, ja sielläpäinhän se Amerikkakin kai oli, ainakin pienen pojan mielestä.

Ei varmaankaan ole olemassa mitään virallista tilastoa siitä, paljonko kyyjärveläisiä on lähtenyt Amerikkaan, tai Kanadaan, mutta koko maasta heitä lähti Pohjois-Amerikkaan pelkästään vuosina 1900 – 1920 noin 230.000 henkeä. Joka kolmas siirtolainen oli kotoisin Vaasan läänistä, johon Kyyjärvikin silloin kuului.

Amerikansiirtolaisuus, ja siirtolaisuus yleensäkin,  kuului jotenkin itsestään selvänä asiana lapsuuteeni. Aika monesta kotikylän talosta oli lähdetty Amerikkaan, Kanadaan tai Australiaan. Sen lisäksi äitinikin oli siirtolainen, vaikka yleisemmin puhuttiin kai Karjalan evakoista.  Ei siis ole ihme, että nuo aiheet ovat kiehtoneet minua myös kirjailijana. Evakoista olen kirjoittanut kolme näytelmää, ja amerikansiirtolaisista tuon yllämainitun romaanin Kuparitaivas, joka ilmestyi ensimmäisen kerran 1996  (WSOY) ja uudistettuna painoksena tämän vuoden alussa. (Edico Oy)

Kuparitaivaan uusintapainos julkistettiin Kauhavalla 15.01. 2011, siellä sen vuoksi että romaanin nuori kertojaminä on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, Ylihärmästä kuten oli myös isoisäni. Tavallaan tuo kirjan päähenkilö on kuviteltu isoisäni, kuviteltu sen vuoksi, että tiedän niin vähän tuosta nuoresta miehestä, jonka elämä päättyi neljä vuotta isäni syntymän jälkeen, vain 26 vuotiaana.

Olen käynyt hänen synnyinpaikassaan Ylihärmän Luomankylässä, jossa isoisäni ajasta oli jäljellä vain vanha aitta. Tuosta pihasta 18 vuotias nuorimies oli lähtenyt  Amerikkaan kolmen vuoden passilla. Tuon vierailun aikana ajattelin monta kertaa, että onkohan ihmisellä jokin geenimuisti: Pohjanmaan lakeus teki minuun lähes järkyttävän vaikutuksen, ja tekee edelleen aina kun sen lävitse ajan.

Sain käynnilläni pienen elävän kosketuksen myös isoisäni isään, jota iäkäs naapuri Väinö Luoma luonnehti sanomalla, että ”Se oli sellaanen hyvänlaatuunen ukko.” Ei siis mikään Härmän häjy, vaikka yhden päähäjyn Rannanjärven koti sijaitsi vain parin kolmen kilometrin päässä, Alahärmän puolella, jossa ne pahimmat häjyt kuulemma asustivat.

Lainaan tähän omaa puhettani kirjan julkistamistilaisuudessa:

Lainaus alkaa:

SIIRTOLAIS - ROMAANIN TAUSTAA:

Kun nykyinen kustantajani päätti julkaista Kuparitaivas – romaanistani uudistetun painoksen, tulin oikolukeneeksi sen kaksikin  eri kertaa. Tuntui siltä, että se on nyt ajankohtaisempi kirja kuin  ilmestyessään15 vuotta sitten. Maahanmuuttokeskustelu velloo voimakkaana, ja Chilen kaivosonnettomuutta seurattiin hiljattain kautta maailman kuin jännitysnäytelmää, joka sai onnellisen lopun. Suomalaiset amerikansiirtolaiset olivat oman aikansa maahanmuuttajia, joiden osaksi lankesivat kaikkein vaarallisimmat ja huonoimmin palkatut työt. Kuparitaivas, tai sen minäkertoja,   kuvailee  todellisuuspohjaisesti erästä  yritystä  muuttaa vallitsevia oloja.

Romaani  sai viime talvena yllättävää huomiota mm. Floridassa, jossa nettijulkaisu Usasuomeksi.com  julkaisi siitä laajan artikkelin.  Artikkelin kirjoitti talvet Floridassa viettävä toimittaja Kaarina Naski. Artikkeli herätti keskustelua puolesta ja vastaan siitä, antoiko kirjani oikean  vai väärän kuvan noin sata vuotta sitten tapahtuneesta selkkauksesta. Suomalaiset kaivosmiehet pistivät pystyyn lakon Michigan yhtiön kuparikaivoksella. Lakko murrettiin viranomaisten ja kaivosyhtiön palkkaamien pyssyhurttien avulla. Kaksi suomalaista mainaria ammuttiin ja  lakkolaisia haavoittui. Jupakka johti siihen, että lähes kaikki suomalaiset joutuivat  muuttamaan pois Rocklandin kaivoskaupungista.

Mainitun artikkelin johdosta syntyneen keskustelun painavimmat  kannanotot tulivat sellaisilta amerikansuomalaisilta,  jotka  eivät olleet kirjaa lukeneet. Oli hämmästyttävää, että vaikka kirjan kertomista tapahtumista on jo yli sata vuotta, nosti suomalaissiirtolaisten vanha luokkaviha  päätään. Oli helppo tunnistaa ketkä kommentoijista olivat niin sanottujen  aitosuomalaisten jälkeläisiä, ketkä punasuomalaisten, kuten oloihinsa parannusta  ajaneita  työmiehiä nimitettiin.

Eräskin nettiartikkelin lukenut rouva  väitti pontevasti kohtalaisella suomen kielellä, että ”Luoman tiijjot eivät oo veenpitäviä, koska ne on hankittu Raivaaja – lehdestä, joka on työväenlehti ja onneksi on jo  lopetettu.” Se kommentti sai sapekkaan  vastauksen, jonka sisältö kuului suunnilleen näin: ” Amerikassa ei työllä rikastu yhden sukupolven aikana. Kyllä näkee että rouva Ackerlund on kapitalistikömöjen asialla.” Kapitalistikömö lienee vasta myöhempinä aikoina syntynyt määritelmä, koska en siihen törmännyt tutkimuksissani. Suomalainen nimittelyperinne näköjään  elää edelleen rikkaana rapakon toisella puolella.

Olin nimenomaan yrittänyt saada taustatietoihini ”veenpitävyyttä” ja erilaisia näkökulmia  lukemalla mikrofilmeiltä sen aikaisia sekä aitosuomalaisten että työväen lehtiä. Parhaat tiedot sain lakon jälkeisistä  oikeudenkäyntien selostuksista, joissa oli lainattu sanasta sanaan syytteitä, puolustuspuheita ja  todistajalausuntoja. Eli minulla oli käytössäni  tukku silminnäkijöiden ja kahinassa mukana olleiden kertomuksia.

Oikeusprosessi kesti lähes vuoden, ja syytettyinä olivat kumma kyllä uhrit, eli suomalaiset.  Oikeudessa tavallaan voittivat molemmat osapuolet, sillä yhtään suomalaista ei hirtetty, eikä yhtään pyssyhurttaa tuomittu. Syytteiden lähtökohtana oli väite, että lakkolaiset ampuivat ja haavoittivat ilmeisesti vahingossa toisiaan. Vedenpitävästi oli kuitenkin todistettu, että vain yhdellä lakkolaisella, entisellä Suomen Kaartin sotilaalla,  oli käsiase, ja hän vastasi pyssyhurttien tuleen ampumalla sillä yhden laukauksen heidän päittensä yli.

Oikeudenkäynti oli siitä erikoinen, että pyssyhurttia puolusti Yhdysvaltain tunnetuin  suomalainen lakimies Lasson, ja suomalaiset olivat palkanneet  irlantilainen löijarin, kuten lakimiehiä suomalaisittain kutsuttiin.

Sitten vähän omasta suhteestani amerikansiirtolaisuuteen: Isäni syntyi  Ohion Ashtabula Harborissa  eli suomalaisittain Harporissa juuri mainittuna lakkovuonna 1906. Isäni isästä  en tiennyt juuri muuta kuin että hän oli lähtenyt Ylihärmästä Amerikkaan 18 vuotiaana, mennyt naimisiin Kyyjärveltä lähtöisin olleen mummoni kanssa, ja että hän oli kuollut Yhdysvalloissa vain 26 vuotiaana. Nuori  mummoni tosin palasi Suomeen jo sitä ennen ja toi kaksivuotiaan isäni ja hänen vuoden ikäisen pikkusiskonsa mukanaan.

Isäni jäi loppuiäkseen Suomeen, mutta pikkusisko, minun tätini, palasi Amerikkaan 17 vuotiaana, ja eli siellä Alma Suntala – nimisenä yli 80 vuotiaaksi.

Vasta viime syksynä sain Alma-tädin tyttäreltä, amerikanserkultani Joyce Keanelta tiedon, että isoisämme oli pian tyttären synnyttyä lähtenyt  Minnesotaan rautakaivoksille, ja tämä ilmeisesti johti välirikkoon ja 24 vuotiaan ”mummon” vanhaan maahan paluuseen.

Amerikanleskestä tuli pian oikea leski, sillä isoisäni kuoli 1910 jäätyään malmijunan alle. Mistään kaivosyhtiön korvauksista ei ollut puhettakaan. Ei siis ole sattumaa, että  otin Kuparitaivaan minäkertojaksi ylihärmäläisen nuoren miehen, johon sovitin kaiken sen mitä tiesin isoisästäni. Tosin jätin kirjani päähenkilön eloon, ehkä joskus jatkamaan kertomustaan.

Samuli Paulaharju oli 1932   haastatellut Ylihärmän Luomankylässä  elänyttä 82 vuotiasta isopaappaani  Kristoo Luomaa. Kristoon kaikki neljä poikaa olivat lähteneet Amerikkaan vuosisadan vaihteen kahden puolen, eikä yksikään heistä palannut. Paulaharju ei Härmän aukeilta kirjassaan mainitse sanallakaan pohjalaisten ammerikansiirtolaisuutta.  Ilmari Kiannon ”Raukat ne menkööt merten taa” oli iskenyt voimakkaasti niiden tajuntaan, joiden ei ollut pakko etsiä elintilaa muualta.

Tämä riittäköön johdatuksena Kuparitaivaan maailmaan.

Lainaus päättyy.

Jos kirja on tavallaan isoisäni tarina, niin myös mummoni päätyi  lopulta kirjaani.  Sen takakannessa on kuusi valokuvaa. Yhdessä niistä seisoo nuori mummoni Olga Nieminen korea hattu päässään, valkoiset hansikkaat käsissään nojaten koristeelliseen tuoliin. Mummo lähti Valtoihin 15 vuotiaana, tuossa kuvassa hän on ehkä 17 vuotias, eli neito kauneimmillaan. Oikeanpuoleisessa kuvassa on Vilma Oikari Kyyjärveltä. Hän eli Amerikassa yli 90 - vuotiaaksi, ja palasi toivomuksensa mukaan Kyyjärvelle  sinkkiarkussa.

Ja kun romaanissa on kaikki mahdollista, niin vasemmanpuoleisessa kuvassa istuu äitini Linda, os. Liski, siirtolainen, vaikka ei amerikansiirtolainen. Mutta tätähän ei muiden kuin kyyjärveläisten tarvitse tietää. Kuvan on ottanut opettaja Otto Talasmo joskus Jatkosodan aikaan.

Muut kuvat ovat mummoni valokuva-albumista, eikä kuvissa olevista ole säilynyt henkilötietoja. Mielessäni kummittelee joku mummon selvitys korean albuminsa hienoista leideistä: Ne on niitä Pölökin tyttöjä.

Amerikansuomalaisten historia ei suinkaan ole loppuun kirjoitettu. Mahtaako kukaan tietää, paljonko suomalaisten jälkeläisiä  elää tänä päivänä Yhdysvalloissa? Näin tietokoneiden aikakautena minäkin voin seurata täysin amerikkalaistuneiden sukulaisteni elämää Facebookin kautta.