Opisto, vesi ja viemäri.

Taas vaihteeksi kello herättää aamulla vanhaan tuttuun One-Winged Angelin tahtiin. Väsyttää vaan käsittämättömästi. Kello heittelee sellasta varttia vaille seittemää silmille.

    Ylös, lopuista vaatteista eroon ja suihkuu saamaa silmät enemmä auki. Njaha, viemäri on taas tukossa. Koskapa en ollu eka suihkussa saa taas vaihteeks kahlata. Elämä on. Palatessa huoneeseen tulee käytävällä vastaan se hassu mies joka aina hymyilee vähän omituisesti - huomenet toki silti jaetaan normisti. Vaatteita niskaan ja vilkastaan että repusta löytyy kaikki tarpeet päivää silmälläpitäen. Vihko, mp3-soitin, kynät ja labran raportit. Matka opistolle lähtee pyörästä. Sitä ennen kuitenkin kaivetaan virheellisesti reppuun talletettu mp3-soitin esille ja laitetaan The Back Hornin loistobiisi Namida ga Koboretara (Kun kyynelet ylitsevuotavat) soimaan tajuntaan.
    Väylä Kawauchin kampukselle o ihanaisesti alamäkeä ja niin tukossa autoja ettei se kuitenkaan oikeen alamäestä mee. Lisäks noin puolessa välis tulee paikallisia pyöräilijöitä mukkaan kuvioon. On se kiva kun mennään jyrkkää mäkeä 30 pyörän ja 6 auton kanssa sekasi. Kestää noin neljän viisun verran päästä perille ja heittää pyörä ylemmälle parkille ja lukkoon. Siitä sitten kävellää innoissaan vaihtarikeskukselle missä pidetäänki päivän ekat luennot. Aikaa löytyy vähän enemmän kuin liian vähän ja käväsen ostelemassa purkin kylmää teetä. Siinä istuskellessa ja proffaa + kavereita ootellessa soitinki päättää heittää kevyemmän vaihteen silmään ja alkaa soittaa vähän kevysempää settiä Halcalin Tandemin pyörähtäessä liikenteeseen. Loppuviimein alkaa niitä kavereitakin näkyillä ja jatketaan siitä sitte porukalla luokkahuoneesee jutustelemaan. Matikkaa.
    Tunti kuluu hitaasti. Asia on Oulun päässäkin käyty läpi, joten kaikki ei tule ihan yllärinä. Ebi-setä suttaa taulun täyteen ja puhuu paljon. Sinäsä miellyttävä kattella häne menoaan kun ei ainakaan pysähy hetkekskään. Merkinnät prujuun ja läksyt ylös. Tunti ohi ja huima 10min tauko ennen seuraavaa onkin paikallaan. Paikallinen oppitunti kun kestää vakiona sen 90 minuuttia. Epäorgaaninen kemia starttaa yhtä kuolettavan tylsänä kuin ennenkin. Meitä oppilaita on huimat viisi, ja kolme meistä otti kurssin vain koska piti saada tiistaille tunteja. Tosin luennoitsijaakaan ei kiinnosta, että sinänsä ollaan samassa veneessä. Asia menee vähän ohi kun ei vaivauduta selittämään mitä nää ihmeen liganditasot ja kristallisointitasapainoherkkyydet ja muut vastaavat hienot asiat on. Tosin veikkaan että arvon professoria ei haittaa vaikka ei tajuttaskaan. Siitä hän palkitsee meidät kysymällä josko hää voi pitää ensi viikon vapaata. Kolme viidestä oppilaasta sanoo kyllä, joten demokratia voittaa.
    Kahden tunnin jälkeen koittaa tunnin mittainen ruokatauko, jonka jälkeen suunnistetaan vuorelle katselemaan mitä labrasta löytyy. Matka ylös Aobayamalle on jokseenkin tuskanen, varsinki jos sattuu oleen pöljän kuuma päivä tai sataa. Onneksi on kesää niin saadaan molemmat samaan aikaan. Sadekausi voittaa vaikka ei haluta. Labrassa näkyy ne samat kiinalaista alkuperää olevat naamat kuin ennenkin. Vieläkin mietityttää että eikö se yks kaveri koskaan lähe sieltä pois. Aika labrassa raportteja ja nettiä selaten kuluu vielä hitaammin kuin matikan tunnilla, mutta keskiviikon seminaaria varten täytyy jotenniin yrittää valmistautua. Muuten ei hyvä heilu kun seisoo siel edes ja tuumaa et "Ei pysty, ei kykene". Joskus kuuden ja seittemän välillä sanoo sisänen itte että nyt kotia, ja kotiahan se suuntaa. Jos tuosta vuoresta jotain hauskaa ettii niin kyl se o se ku tulee pyörällä alas sitä vuoristotietä. Vauhtia on liikaa ja tuntuu että varmaan törmää johonki tai pyörä pettää alla. Kotia mennään kaupan kautta josta ostetaan jotain purtavaa kun alkaa nälkä iskeä näin iltapäivän jälkeen. Ette uskokkaan mitä herkkuja saa kokattua pelkällä paistinpannulla. Son monitoimivehe jos mikä.

-- Juho Kainu