Paksu mikä paksu - toistaiseksi

Aina on kiire, mutta todelliset asiat tapahtuvat hitaasti: kyllä se on uskottava. Tämä on jatkoa Mitä mitä -jutulle.

Olen kovin ihastunut kyyjärveläisiin liikkujiin; on ollut hienoa tehdä juttuja heistä ja oppia itselleni. Kaikista välittyy jaksaminen, olemisen ja elämisen riemu: itsestä kannattaa pitää huolta ja siinä samalla perheestä, ystävistä ja läheisistä.

Monet tekevät lenkin päivittäin, yksin tai kaverin kanssa. Käydään jumpassa ja kuntosalilla, pelaamassa ja pyöräilemässä. Ihailen sitä päättäväisyyttä, että aina viitsii lähteä. Seuraavaksi onkin kerättävä porukoitten motiivit: mikä saa sinut nousemaan sohvalta ylös ja ulos?

Minun tahdonvoimani on kyseenalainen - useimmiten. Sakon uhalla juoksentelin pitkin pellonpiennarta, mutta kun projekti loppui, huokasin kai helpotuksesta ja löysäilin. Välipäiviä ja tekosyitä löytyi.

Uskon pieniin askeliin ja tähän hetkeen: Carpe diem. Nytkin vedän vatsaani sisään, kun tätä naputtelen. Puuroa hämmennellessä seison varpaillani. Televisiota katsoessani ojennan koipeni suoraksi ainakin kymmenen kertaa vuorotellen ja yhdessä, nilkka suorana ja koukussa. Balettitanssijaksi on kuitenkin vielä matkaa.

Niin siitä hitaudesta: makkarat ja kahvat kasvavat vähitellen ja niin ne myös sulakoot. Miten se minun vartaloni keskikohta voi? Vieläkin mittanauha soi - melkein punaisella. Miinusta on 3 cm - 4-5 kuukaudessa.  Mutta paljon paljon tärkeämpää on se, että jaksan, olen virkeä, verenpaineeni on laskenut, veren sokeriarvot ovat ihanteelliset, nukun hyvin. Uumaprojekti jatkuu!

PS. Mitenkäs tuo kuva tähän liittyy? Elämässä on monia mukavia asioita: saan luvan olla tyttäreni koirallekin mummu!!!