Isovanhemmuuden kesäonni

Tarjotaan seikkailu rantakivelle tai vajan hämärään, etsitään ahomansikoita ja puhalletaan pajupilliin.

Voimme esitellä pienelle ihmiselle piharatamon eli oikeastaan rautalehden: siis sen joka laitetaan haavan päälle tai repäisemällä katsotaan, kuinka monta lasta saa. Partasuti ja kukko vai kana -heinä tulkoot lapsenlapsillemme tutuiksi.

Kun vaarin kanssa tutkitaan vajan nurkkia ja laatikoita, sieltä löytyy oikeita työkaluja.  - Meidän ukki osaa veistää kaarnaveneen ja tehdä pajupillin, me voidaan tehdä yhdessäkin. - Minun pappani pystyy teroittamaan kynänkin puukolla. Nii-in, sankareita. -- Olisipa mahdollisuus viedä lapsi riiheen: tuoksu, hämäryys, esineet. Aina se kummitusjunan voittaa.

Jalkapohjassa tuntuu muisto siitä, kuinka mukava oli polkea mattoja rannavedessä tai pihanurmella saavissa. Mäntysuopa tuoksui ja mehiläiset pörräsivät. Matonpesun riemua.

Kun istuu hiljaa veneessä tai rantakivellä ja tuijottaa kohoa, se on kihelmöivän jännittävää.  Ja jos vielä pääsee yökalaan, sen myötä kasvaa tuntemus ja elämän lempeä odotus.

Meillä isovanhemmilla on suuri tehtävä ja  mahdollisuus opettaa tuleville sukupolville osallisuutta ja vastuuta luonnon kiertokulkuun. Se on elämänhallintaa, johon nykymeno ei anna välineita. Sitä ei osteta euroilla eikä se sitä tarvitse ohjelmoida, vaan se ollaan ja eletään - yhdessä. 

PS. Kukkaseppeleen myötä elin monta aikaa: mummolassa tätini opettivat solmimistekniikan reilu puolivuosisataa sitten, minä nuoremmille sisarilleni 50-luvulla, 70-luvulla tein omille lapsilleni ja nyt mummuna poikani tyttärelle.