Kirjoista ja hevosista

Ennen vanhaan varmaankin oltiin asioista riemuissaan. 1980 luvulla oltiin hurmaantuneita ja ihastuneita, nykyään ollaan ajassa kiinni, aktiivisia harrastajia.

Tämän käsityksen havaitsin käydessäni kirjastossa eilen Lainan päivänä. Kirjastossa oli poistomyynti. Eurolla kappale ihmismielen tuotoksia. Silmiini osui Zane Greyn kirjoittama Tuliharja. Tuumailin, miten voikaan olla niin ”kodikkaan” oloinen kirja. Hevosen kuva kansikuvassa ratkaisi, ostin kirjan. Kotona vasta tajusin, että minähän olen parastaikaa lukemassa samaa kirjaa. Painos on vuodelta 1957, kirjastosta ostamani oli painosmallia 1980.

Sankarittarena kirjassa seikkailee Lucy Bostil ja hän asui isänsä kanssa Bostil´s Fordissa hevostilalla. Isän silmäterä hevosista oli Kuningas, ja Lucy oli kuin luotu hevosen selkään.

Sen kummemmin kirjan juonta kuvailematta, tekstin käännös pisti heti silmään. Vanhemmassa painoksessa kuvailtiin tasankoja ja salviarinteitä perusteellisesti, kun taas tässä uudemmassa painoksessa, asioihin oli ”tuoreempi” ote. Bostil´s Fordissa tuuli kuiski ja salaperäinen pensas- ja kiviaavikko olivat maisemana .

Vanhemman painoksen kansilehdellä on omistus: Kaleville 30.2.1958, joten Kalevi saa oman kirjan käyttöönsä, kunhan olen lukenut sen ensin ja vertailen käännöstyötä uudempaan versioon.

Luulenpa, että Tuliharja olisi 2000 luvun kielikuvin hemaisevaa luettavaa. Dollarit kopistelisivat silmille kavioista ja nykyisin oltaisiin aktiivisia ja harrastettaisiin, ei niinkään riemastuneita tai ihastuneita. Kuningas hevosenkin juoksurahat kulkisivat indeksin mukaan. Hevosurheiluhan on bisnestä bisnesten joukossa.

Vanha Tuliharja on tuliharja, niin kuin oli meidän Paukkukin eikä ne muuksi muutu, mielikuvat muuttuvat. Hevonen on aina hevonen.

Kirjan loppu: Uudempi: Ja ne hallitsivat Lucya ja Slonea, kutsuvat heitä joka päivä, soivat käsittämätöntä rauhaa ja tyydytystä, saivat heidät pysymään uskollisina rakkaudelle, pensasrinteille ja lakeudelle, tuolle jylhälle ylänköseudulle, joka oli heidän kotinsa.

Kirjan loppu: Vanhempi: Ne olivat kuin vartijoita. Ne kaitsivat suurta ja kaunista rakkautta, joka oli syntynyt niiden ilmavien korkeuksien suojassa, päivän yksinäisessä hiljaisuudessa ja tähtikirkkaan yön varjoissa. Ne olivat tämän rakkauden kaltaisia ja kutsuivat heitä luokseen joka päivä, suoden heille nimetöntä hiljaista tyydytystä ja pakottaen heidät pysymään uskollisina rakkaudelleen, uskollisina salviarinteille ja aavoille lakeuksille, uskollisina kesyttömässä ylämaassa olevalle kodilleen.

Kirjan Loppu: Oma versio: Voi! Mustikkakankaan vuoren maisemia, karhut ovat asettuneet mailleen. Hannu harrastaa ja minä mietin Paskolammentiellä jylhien maisemien kätköissä: ”Onkohan ne koreteksin kengät sittenkään kumpparit?”

Mahtavaa, että kieli elää ajansaatossa. Runebergit, Lönnruutit, Eino Leinot ym. me kaikki muokkaamme sitä. Äidinkieltä käyttävät; puhujat, kirjoittavat sekä ajattelevat ihmiset.