Ghanaan ja takaisin: Maailmanparantaja?

Mistä moinen päähänpisto lähteä Yhdysvalloista Ghanaan vapaaehtoistyöhön? Kahden lukuvuoden aikana tietynlainen "amerikkalaistuminen" kehitti asenteita, joiden avulla etsin vastauksia hyvinkin vaikeisiin elämän kysymyksiin. Yhteiskunnassa, jossa pystyy nauttimaan erittäin korkeasta elintasosta, tietyt naiivit kysymykset muokkaavat elämänkatsomusta suuntaan ja toiseen. Asuminen pienellä paikkakunnalla myös vahvisti yhteisöllisyyden tunnetta ja yhteiskuntavastuun kantamista. Amerikkalaisethan ovat hyvinkin aktiivisia ja sosiaalisia yksilöitä omissa yhteisöissään ja luovat suhteita naapurin naapureihin kaikenlaisten tapahtumien avulla. Täten minuunkin tarttui optimistinen asenne. Samalla kuitenkin nuori ja kokematon ihminen ihmettelee miten toiset ihmiset eivät osaa ajatella samalla tavalla optimistisesti ja täten menestyä omassa elämässään; kuvittelin hyvän elämänlaadun olevan itsestäänselvyys kaikille. Toisin sanoen, illuusio omasta hyvinvoinnista loi vääristyneen kuvan omista kyvyistä parantaa myös muiden ihmisten elämänlaatua. Ajatus humanitaarisesta työstä köyhien hyväksi oli hetken mielenjohde, jota ympäröivä yhteisö tuki parhaansa mukaan. Päätös lähestyä asiaa vakavasti varmistui kun espanjan kielen opettajani näytti minulle Wardance-dokumenttielokuvaa Ugandan lapsisotilaista. Kyseinen dokumentti kosketti niin syvästi, että päätin etsiä keinoja päästä Ugandaan tekemään vapaaehtoistyötä lasten parissa. Valitettavasti Ugandan poliittinen tilanne oli niin räjähdysherkkä, joten minulle ehdotettiin Ghanaa.

Matkan valmistelu alkoi maailmankartan tutkimisella. Missä ihmeessä on Ghana? Länsi-Afrikan Guineanlahden rannikolla sijaitsee 24 miljoonan asukkaan Ghana, jonka naapurit ovat Togo, Norsunluurannikko ja Burkina Faso. Pääkaupunki Accrassa asuu vaatimattomat 4,3 miljoonaa ihmistä. Lentomatkakin New Yorkista Accraan oli "vain" 12 tuntia. Kun matkan hinta oli tiedossa (2,300USD), oli aika pistää kaikki charmi ja osaamiseni peliin monissa varainkeruu tapahtumissa. Tyypillinen varainkeruu illallinen meni kutakuinkin seuraavan kaavan mukaisesti: Vieraiden tapaamiset, Pepsodent-hymyt, kädenpuristukset, kiitokset osallistumisesta, small-talkit tulevasta lukuvuodesta ja viime vuoden saavutuksista, ja sitten koskettavan mahtipontinen puhe yleisölle (maksajille) matkan tarkoituksesta. Muutama viikko ennen lähtöä tarvittava summa oli kasassa ja oli aika suunnitella konkreettisesti mitä tekisin 10 päivän aikana. Mukaani sain Brevard Collegen miesten jalkapallojoukkueen vanhat peliasut ja joukkuetoverini lahjoittivat minulle nappulakenkiänsä, jotka lahjoittaisin paikallisille lapsille. Lisäksi ystäväni ostivat värityskirjoja, värikyniä, pehmoleluja ja kirjoja lahjoitettavaksi paikallisille kouluille. Vihdoin ja viimein Yhdysvaltojen Kiitospäivänä nousin yksin lentokoneeseen valmiina näkemään seuraavana aamuna karua elämää omien silmien kautta.

Laskeutuessa, lentokoneen pienistä ikkunoista näkyi Ghanan oranssin värinen maaperä. Barack Obaman kirjaa "Audacity of Hope" lukiessa, 12 tuntia lentokoneessa vierähti nopeasti ja ruokakin maistui yllättävän herkulliselta. Ehkä alitajuntani yritti epätoivoisesti ennakoida tulevaa ruokavaliota tai jopa sellaisen puutetta. Hetki jolloin lentokoneen ovet lävähtivät auki, tuntui kuin kuuma ja märkä Marimekon rätti suoraan Ukrainasta olisi lentänyt kasvoille. Jo muutaman minuutin aikana olo muistutti Suomen saunassa istumista. Toisaalta ei Suomen (tai Viron) poikia ole leivottu tämänkaltaisiin olosuhteisiin. Suuret matkalaukut kädessä odottelin terminaalissa pastori Jamesia, joka veisi minut majapaikkaani. Muutaman hetken kuluttua leveäharteinen mies lähestyi minua hymyillen. "Welcome Mr. Henri", sanoi hymyillen pastori James. Terminaalista poistuessa huomasin kuinka minua tuijotettiin miltei jokaisesta suunnasta. Nyt tiedän miltä maahanmuuttajista tuntuu Suomessa. Ei kovin mukavalta. Autossa rupateltiin pastorin kanssa niitä näitä samalla kun pyyhin hikeä kasvoiltani. Pastori James tuntui olevan vahvasti uskonmies ja enpä sitten viitsinyt kertoa, että minä en ole lainkaan näihin asioihin tutustunut. Kovasti yritin vihjailla, että matkani tarkoitus oli humanitaarinen, eikä lähetystyö. Mielestäni ihmisille on luotu aivot, jotta voimme tehdä omat päätöksemme uskonnon suhteen. Kaikilla ihmisillä on vapaus valita oma uskontonsa, eikä minun työni ole ns. lobbata mitään tiettyä uskontoa kenellekään. Mutta tästä aiheesta voi kukin jatkaa Suomi24 sivustoilla. Ajelimme tunnin ajan Accran kuoppaisilla teillä ja vihdoin saavuimme majapaikkaani. Olin jo valmistautunut elämään kuin paikalliset ja "hotellini" oli juuri sen mukainen. Asuin Accran slummissa, joka oli rakennettu lentokentän toiseen päähän. Eipä tarvinnut ainakaan herätyskelloa kun Boeing 747 jyrisi talomme yläpuolella joka toinen tunti.

Pastori James kertoi, että alue on köyhien muslimien asuttama. Muutama moskeija näkyi kyllä naapurustossa ja vuohia nyljettiin rivakkaan tahtiin varmaankin paastoa varten. Samalla ennakkoluuloni päättivät, että tällä alueella ainoana valkoihoisena ei kannata mainita olevansa ainakaan Yhdysvalloista. Ei sen takia, että muslimit olisivat vihamielisiä (kuten kovin usein mediamme yrittää väittää), vaan rehellisesti sen takia, että Amerikka ei ole PR-puolta hoitanut kovin menestyksekkäästi muslimimaissa. Kello oli paikallista aikaa vasta klo 13, joten päätin ottaa nopeat päiväunet ennen kun pastori James hakisi minut uudestaan. Ilmastoinnista ei ollut tietenkään tietoakaan, joten nukkuminen ei ollut kovin nautinnollista. Pastori Jamesin auto kurvasi pihaan ja olinkin valmis ensimmäiseen päivääni Afrikassa. Mukaani pakkasin paljon vettä ja vaihtopaitoja, sillä näihin oli tarvetta reissun ensimmäiseen ja koskettavaan tapahtumaan. Mutta hupsistakeikkaa, sanamäärä on jo pahasti ylittynyt enkä lukiossa tietenkään osannut tehdä hyviä tiivistelmiä. Joten odotellaan hyvat ystavani ensi viikkoon.

Aikaisemmat Ghanan tarinat:
Ghanaan ja takaisin: Maailmanparantaja?
Ghanaan ja takaisin: Auttamisen ilo(sta?)