Pirun luistelukivi

Setän puimalan takana metän reunassa on erikoinen kivi. Sen pinnassa on jäläkiä ja on puhuttu, että piru on siinä luistellu. Kyllä sen het näkköö, että joku siinä on temunnu. Puimala on jo myrskyssä sortunu ja purettu, mutta kivi on tuon näkösenä ollu jo reilusti yli sata vuotta. Perimätieto kertoo, että talossa on 1800-luvun lopulla asunu perhe, jonka poijjassa oli lapshalavaus eli polio. Se ei pystyny oikein liikkumaan. Ku talon muu väki teki talon töitä, poikaa kuskattiin, vissiin omatekosilla kärryllä metän reunaan. Siinä se on aikasa kuluks hakannu kivveen uria. Se on varmaan ollu pitkäaikanen työmaa. Jäläkipolovet on sitten käyttäny mielikuvitusta ja päätelly, että pirun luistelukivihän se on iliman muuta.

Eino-setä oli joskus puhunu miten hänen kouluaikanaan kaks poikaa oli koulumatkallaan nähäny jonkun ouvon kulukijan ja säikähtäny het hirveästi. Niillä oli pitkä matka kouluun. Tie kuluki suovaltasessa maastossa. Olivat aamuhämärässä lähteneet talsimaan. Yhtäkkiä ne näki perässään kulukevan mustakaapusen naisen. Sillä oli käsissään tikkaus. Oli ihan niinku se ois jälestäny poikia ja se tikkas koko aijjan kävellessään. Poijjat lähti juoksemaan hirveätä vauhtia ja viimen pääsivät naamat valakosina ja henkihieverissä perille kouluun. Kertovat sitten kaikille pelottavasta taipaleesta. Se oli outo tositappaus. Kyllä siinä jottain yliluonnollista mahto olla.

Minua ei oo ikkään kummituisilla peloteltu. Mutta kaivoon ei saanu mennä kurkistelemaan, siellä on näkki ja se haukkaa. Kuvittelin sen olevan hirveän iso näkin kenkä, se aukasoo kuoresa oikein isolle ja haukkaa. Kartanolla piti pysyä kiltisti, ei saanu lähteä mihinkään. Voi tulla iso musta koira ja viijjä. Siitä mulle on jääny semmonen pohojamaali, että vielä tällä iällä suhtauvun eppäilevästi kaikkiin koiriin, jopa aamutohovelin kokosiin.

Siihen aikaan ku elukat vielä teurastettiin kotona, kersoja höynäytettiin juoksemaan toisesta talosta häntäveihteä tai saparopuukkoa. Talon väki oli juonessa mukana ja anto hakijalle völijyyn jonkun kapineen. Häntäveiten tuojalle sitten vähän naureskeltiin ja se ehkä hoksas, että hänet oli narrattu jottain olematonta hakemaan. Pikkupoikia kiinnosti kovasti teurastukset. Ne kurkisteli nurkkapielistä ja seuras toimitusta.  Kerran oli taas sika tapettu ja ruho maata rötkötti penkillä. Poijjat seuras sivummalla, yhellä oli ritsa ja se alako kokkeilemmaan osusko sikkaan niin kaukaa. Tarkka oli sihti. Täysosuma suoraan peräreikään. Oli oikein mestariampuja.

Joskus aikuiset yrittää jututtaa lapsia kiusottelemalla ja vitsailemalla. Mulla on muistikuva yhestä pyhäillasta. Olin sillon alle kouluikänen. Meille tuli yks pariskunta ens kertaa kestinkiin. Mies rupes tekemään minun kans tuttavuutta. Se kyseli:"Mikäs se sinun nimi onkaan? Eikös se ollu joku markariini vai Markareetta, vai mikä se oli?" Markariini! Minua het tympäs, oikein vähän loukkaannun. En puhunu mittään. Äiti siinä jo patisti, että sanoppas nyt nimes.  En viihtiny, livahin pihalle ja menin pellonreunalta vesmansikoita kahtelemmaan.

Nykypäivän lapsilta ois varmaan vastaus tullu reippaasti. Niinku yheltä pikkupoijjalta. Vanhempi setä kysy siltä: "Kennenkäs tyttö sinä oot?" Vastakysymys tuli het ku apteekin hyllyltä: "Mistäs sinä oot karannu?" Ne on nyt niin rohkeita ja sanavalamiita. Ei sitä ennenvanhaan tohtinu vanhemmille ihimisille pullikoijja.