Reippiä ja sallaattia

Vielä puoli vuossattaa sitten perusruokaa oli vilija, perut ja maito. Oli oikein lähiruokaa. Leipä oli kunniassaan. "Se on hävytön näläkä, joka ei leivällä lähe", on hyvä sanonta. Iltasta ku alettiin syömään, äiti sano ussein:"Syökää nyt mahanno täyteen!" Arveli vissiin, ettei kenenkään renkäis mennä nälissään nukkumaan. Kerran myö kersat yritettiin viivyttää nukkumaan mennoa ja pyyvvettiin vielä voileivät. Äitihän tietysti anto, mutta meijjän piti mennä sänkyyn ja valot sammutettiin. Jonkun aijjan päästä se huuteli, että onko leivät syöty? Tarkisti ettei oltu leipään tukehuttu.

Herkutkin oli rehellisen yksinkertasia ja lähellä tuotettuja. Se oli juhulaa, ja on vieläkin, ku sai muttia tai uunijuustoa. Muistan, ku isä jälttäs puukolla naurista. Peukalolla se lykkäs puukon terältä sitä meille kersolle suoraan suuhun. Kyllä se oli mehukasta ja imelää!

Niin on jääny mieleen ku oltiin kestingissä Päivälässä Eino-setän tuvalla. Nelijän vanha taisin olla sillon. Kaarina-täti oli laittanu patapaistia. En ollu ikkään semmosta syöny. Isän ampuma lintupaisti oli vähän samallaista. Kyllä se oli maukasta ja herkullista, kastikettakin ois teheny mieli het lusikalla öysätä suuhun. Jäläkiruuaks oli lakkakiisseliä. Se oli oikein juhula-ateria.

Pikkuhilijaa alako maalimalta puhaltaa uuvvet tuulet ruokatallouteen. Naapurin Kyllikki-täti kasvatti sallaattia. Sitähän tulikin oikein kunnon sato ja minäkin sain kottiin viemisiks aimo annoksen. En oikein tienny miten sitä syyvvään, niinpä ripottelin sokuria päälle ja pureskelin menemään. Sillon ei ollu vielä valistusta rehujen terveellisyyvvestä.

Yhtenä päivänä Kivelän Hilta-täti pistäänty meille kantopussisa kans. Oli käyny kauppa-autossa ostoksilla. Se kehu ostaneesa kokkeeks yhen uutuushetelmän, jota kauppias oli niin kovasti kehunu. Nimmeä se ei muistanu, sano, että nytpä maistetaan porukalla. Se oli appelsiinin näkönen mutta isompi ja vaalean keltanen. Nimikin löyty myöhemmin, se oli reippi. Myö kuorittiin se niinku appelsiini ja ruvettiin hilijasuuvven vallitessa maistelemmaan. Vilikuiltiin toisiammo ja irvisteltiin. Ei luvannu Hilta-täti ennää tätä lajia ostaa vaikka kuinka kehuttas.

Makkaroita ei ollu ku muutamaa sorttia. Sillon tällön saatiin leivän päälle lauantaita tai pätkä jätkänmakkaraa. Äiti oli ostanu ryynimakkaroita ja niitä syötiin perujen kans iltaseks. Minä ahamulaukku hotkin het että meinasin tukehtua. Piti tormata portaille rykimään naama punasena. Onneks siitä selevisin, en kuollu tukehtumalla ryynimakkaraan. Höyrynakki oli kans herkkua. Velipoika Tarmo oli ensimmäisen kerran saanu maistaa niitä pari kappaletta Harsunkankaan hiihtojen puhuvetista. Sano niijjen olleen niin hyviä, että het itku pääs.

Olin 1960-luvun lopulla Ossuuskaupassa harijottelijana. Aina loppuviikolla Piipponen toi vihanneskuoruman. Kerran tommaattien joukossa oli yks raaka, vihireä. Myymälänhoitaja  telläs sen kaupan puolelle hyllyn reunalle. En tiijjä oliko sitä tarkotus kypsyttää. Kyvyn lavalle oli sinä lauantaina tulossa Robin essiintymmään. Elä huoli, lauantaina päivällä pölähti Robin ja koko orkesteri Ossuuskauppaan ostoksille. Tekivät eväshankinnat, lähtiessään Robin hoksas vihireän tommaatin hyllyn reunalla. "Saanko minä tuon tomaatin?" se kysy. Ihimettelin itekseni, mitä se sillä tekköö. Tottahan minä nyt Robinille vihireän tommaatin annon. Se kiitti ja lähtivät koko porukka. Työnantajataho ei minua kiitelly, sain melekosta satikutia. Tommaatti ois pitäny vissiin myyvvä hyvvään hintaan. No, onhan sekin yks saavutus elämässä, että on antanu julukkikselle vihireän tommaatin.