Nuoruuteni savotat I (päivitetty)

Moni valitsi kansakoulun jälkeen jonkin ammatillisen oppilaitoksen ja alkoi hakea tulevaa elantoansa sitä kautta. Oli sellaisiakin, kuin vaikkapa hyvin tuntemamme kirjailija Heikki Luoma, joka jossain kirjoitti että "Pakkasin jenkkikassini ja lähdin". Siis ihan muulle paikkakunnalle työn perään, Heikki meni Lahteen. Joillakin oli mahdollisuus jäädä jatkamaan kotitilalleen. Minun osani oli jäädä isä-Jalmarin kanssa huolehtimaan 8-henkisestä perheestämme ja noina vuosina, rippikoulun ja armeijan välissä, sain kulkea pitäjän eri puolilla savotoilla hänen kanssaan, viimeisinä vuosina jopa ihan yksiksenikin.  

Avohakkuita tuolloin ei juurikaan ollut vaan harvennushakkuutyyliin tehtiin leimikoita, joista työnjohtaja sitten merkitsi hakkuupalstoja eri tekijöille. En muista kenenkään liiemmin purnanneen palstojen erilaisuudesta, kaikissa oli yleensä rämeenreunaa ja kovempaa kangasta. Leimaamattomia puita ei missään nimessä saanut kaataa, vain joku hankala konkelotilanne salli poikkeuksen.

Päätalomaisesti nuo vuodet olivat rankkoja, mutta ei siihen aikaan muusta tiedetty, joten päivä ja hetki elettiin sellaisena minkalaisena se tarjottiin. Muistilokerossa pyörii sitkeästi kokemus eräältä tuiskuiselta kunnon länsipuhuripäivältä. Silloinen hakkuupalsta oli Nurmijoen takana. Poljin Helkama-pyörällä pitin Vaasan suoraa, tarakalla 11,5 kiloinen moottorisaha McCulloch, sarvissa bensa- ja öljykanisteri, selässä eväsreppu kirveineen.

Matka eteni kymmensenttisessä lumessa Nurmijoen kylälle, ohi koulun, Saurasen, Raidan, Partasen ja Kantosen silloisen tien päähän. Siihen pyörä ja vielä kilometri reen jälkeä pitkin palstalle. Siellä sitten keskitalven neljä viisi valoisaa tuntia tarpomista hangessa jakaksimetrisiä pinoon.

Vuosia myöhemmin kuulin tarinan jossa tuollainen rapiat 160-senttinen Armas Porrassalmi ahersi palstallaan ja työnjohtaja Paavo Kujala tuli tekijää moikkaamaan. Silloin tehtiin noiden kaksimetristen sellupropsien lisäksi paljon kaivospuita Englantiin. Yleiset mitan olivat 8, 10, ja 4 jalkaa. Puut piti olla tietyn vahvuisia ja ne kuorittiin joko metsässä tai keväällä laanilla ennen satamiin vientiä. Armas raahasi liki vyötäisiään myöten hangessa 10 jalkaista (3,04 m) tyvipuuta. Paavo katseli sieltä kuusenhavujen päällä seisten tapahtumaa ja lohkaisi "Mihin vie kymppi Armasta?" Vastauksesta en tiedä, mutta arveleisin sen olleen jotain painokelvotonta.

Moni työmaani sijaitsi Ränssin (siellä Leppäahon vieressä) takamailla. Mieleenpainuvin on ojalinjojen hakkuu sikäläisillä nevoilla ja rämeillä. Tuolloin oli tullut vallalle soiden ojitusvillitys. Vikapäätös jonka kanssa taistellaan vielä tänäkin päivänä saastuneitten vesistöjen myötä. Mutta silloin kuviteltiin, että suot muuttuvat parissa kolmessa vuosikymmenessä huojuviksi hongikoiksi ja metsän arvo moninkertaistuu. Nyt tiedämme kävikö niin.

Ojalinja oli merkitty suolle keppirivistöllä ja linjalla olleet mitan täyttävät puut hakattiin viitisen metriä molemmilta puolilta. Pokasaha ja kirves oli vielä silloin normaali työvälinepari, joka varsin hyvin riitti sen kokoisten puiden sahuuseen. Puita oli vähänlaisesti ja pinot vain muutamien pöllien kokoisia ja nekin harvakseltaan. Talvella ne sitten hevospelillä sieltä nevalta keräiltiin. Laskin kerrankin hakanneeni ojalinjoja tuollaiset 15 kilometriä, kuvainnollisesti kylältä jo Kimingin kylän taakse. Sanoin siitä jollekin kaverilleni ja hän rohkaisi minua sanomalla että "pian tulee sitten helppo pätkä kun Kansansuolla ei ole yhtään puuta ainakaan pariin kilometriin." Tuossa on niin aidosti hiven minun rakastamaani kyyjärveläistä kansanhuumoria ja elämänasennetta.

Kun ojalinjat olivat valmiit niin suon laiteille ilmestyivät järeät catepillarit ja massiiviset oja-aurat. Nämä yhdessä vetivät suon noin 40-50 metriä leveisiin sarkoihin joita reunusti reilut pari metriä leveät ja toista metriä syvät "metsäojat." Viillos levisi penkereille ja myöhempinä vuosina ne olivat usein hyviä lakkapaikkoja. Tällaiselle marjastajalle se oli sentään joku hyvä asia noilta vuosilta. Muutoin vääntö jatkui kaikki nämä vuosikymmenet. Nykyään noita alueita jopa "ennallistetaan" kun kuviteltuja huojuvia hongikoita ei alkanut näkymäänkään.

Taisto Kotka