Minun (Kyy)järveni tarinaa, sattumuksia

Ongelle saattoi lähteä vasta kotvan jäidenlähdön jälkeen, olihan ahvenen ja särjen kutupuuhat niinä samoina aikoina, eikä silloin mato kiinnostanut. Kesä oli pikkupojan ihaninta aikaa. Sai tulla rantaasi, mennä uimaan tai lähteä veneellä serkkujen kanssa ongelle lähilimakoille tai ihan Kauniston lahden ruohikoihin. Niin tietysti, jos kotoa lapsenkaitsijan roolista irti pääsi. Kuulit varmaan kun setä-Reinon kanssa laskettiin verkkoja. Minä olin se onneton soutumies, jolle hän aina huusi. Milloinkaan ei menty oikeaan suuntaan. Kun verkot oli järvessä hän oli kuin toinen mies, naureskeli ja pisti holkkitupakan palamaan. Joskus olin vaarillakin soutumiehenä. Vaarilla sitä kilopainoa oli ja kun hän hankkiutui sinne veneen perään, niin joskus mietti että yltääköhän airotkaan veteen. Vitsi, vitsi, ymmärräthän.

Heinäntekopäivän jälkeen oli mukava lähteä uittamaan hevosta. Setä-Reino toi Vellamo-tamman suitsilla rantaan ja sitten vain veneen nokka kohti ulappaa ja menoksi. Kyllä minä niin monet kerrat ihmettelin ja varmaan pelkäsinkin että miten hevonen voi osata noin vain uida ja pitkiäkin matkoja. Reino-setä piti suitsista ja tavan takaa muistutti ettei hevosen voi antaa uida "päälle" siinä voi venekin kaatua. Kyllä minä mieluusti Vellamoa uittelin, olihan se jo päivän hikoillut niittokoneen tai haravakoneen tai heinäkärryjen edessä.

Puhuin sinulle Pajusaaresta ja vinkkasin kertovani myöhemmin lisää. Siellä me nuoret kesäisin telttailimme, minäkin. Sieltä olisi varmaan paljonkin kerrottavaa, mutta tässä sinulle kaksi tarinaa. Ensimmäisessä oli lopulta tosi kysymyksessä. Olin edellisenä Tapanina tavannut tulevan vaimoni. Kesä houkutti meidät retkelle Pajusaareen. Sellainen pieni vihreä kahden hengen harjateltta, pari täkkiä ja reppuun eväät. Silloin saimme olla kahdestaan ja mitä nyt nuoret kahdestaan kesäisessä yössä tekevät. Kyllä sinä sen tiedät, opettelevat ääni ja paikat täristen aikuisiksi. Ja keittelevät sotilaspakissa teevettä ja tekevät voileipiä.
Tuli aamu ja oli aikataulu. Vaimoni vanhemmat olivat tulossa meille kylään puoliltapäivin. Oli pakko lähteä kohti Kalliorantaa, vaikka Lintulahden suunnalta puhalsi myrskytuuli. Tiesi sivutuulta. Pieni puuvene ei ollut häävi kulkija siihen aallokkoon, kuitenkin mentiin. Isompia aaltoja varoen tultiin kohti kotirantaa, mutta jo silloin selvisi ettemme mitenkään pääsisi Kalliorantaan. Tuuli vei meitä Kotkanniemenkin ohi. Siellä päätin että nyt käännytään, ja se onnistui. Kiskoin meidät Kotkanniemeen ja siitä kävelimme Linjalaan. Illalla kun vieraat olivat lähteneet, menin veneelle ja soudin sen rantoja mukaellen omalle paikalleen Kalliorantaan.

Toinen tarina on sekin Pajusaaren retkeltä. Sinä sunnuntaina hyvä ystäväni Jouko ja hänen Elli-vaimonsa vihittiin Kyyjärven kirkossa. Olimme saaneet kutsun, mutta Pajusaari vei silloin voiton. Kuitenkin aamuyhdeksältä menimme veneeseen ja soudin Meijerin rantaan. Siitä kävelimme kirkkoon ja nousimme saariasussamme urkuparvelle. Sieltä saatoimme todeta ystäviemme "tahdon-hetken". Retkiasumme ei oikein mallannut hienoon tilaisuuteen, joten tietoisesti viivyttelimme lähtöä siksi kunnes valtaosa joukosta oli jo lähtenyt kohti Noposenahoa.

En ole enää vuosikymmeniin käynyt tykönäsi. Tiedän että vetesi on ruskeaa kuin niin monissa muissakin seudun järvissä. Mutta puhdasta se on. Kesäiltaisin saattaa nähdä monivapaisia uisteluveneitä seilaamassa kohti Lintusaarta. Sanovat että suot mukavia kuhasaaliita. Se on minusta hyvä, pidät hyvän maineesi. Nyt sinulla on taas uusi kesä edessä - monesko tuhannes, en tiedä. Meillä ihmisillä on ollut hätä, sinun rauhasi saa minut kateelliseksi. Kohtaammekohan kerran vielä?

Taisto Kotka