Hokkalan kissoista ja koirista

Kerran havaitsin sattumalta, että se oli tehnyt poikaset vintillä olleeseen pahvilaatikkoon. Kun menin katsomaan, ei kissa lähtenyt karkuun, vaan kehräsi tyytyväisenä. Neljä poikasta oli imemässä, ne olivat sokeita, eivätkä pystyneet juurikaan liikkumaan, sillä maha harrasi maata ja jalat olivat sivullepäin ojentuneena, kun ne eivät kestäneet ruumiin painoa. Poikaset saattoivat olla syntyneet edellisenä yönä. Neljä olivat imemässä, mutta viides makasi kyljellään lähellä laatikon seinää. Se oli kuollut. En vielä viitsinyt viedä vainajaa pois. Emokissa jäi kehräämään ja imettämään, kun poistuin vintistä. Menin muutaman tunnin kuluttua katsomaan kissanpesää. Emo kehräsi ja imetti. Hämmästyksekseni näin, että kuolleesta poikasesta oli vain pää jäljellä. Tuli iljettävä ja kammottava olo. Se johtui ristiriidasta, kun emä kehrää tyytyväisenä imettäen, vaikka on juuri syönyt kuolleen pentunsa, jonka pää on 20 sentin päässä. Luonto oli kehittänyt asian niin. että emokissa otti tällä tavalla takaisin ravintoaineet, jotka se oli tarvinnut, kun oli poikasen kasvattanut sisällään, ja koska kuollut poikanen ei pystynyt laajentamaan kissojen sukua. Tosin luontoon viety kokonainen kissanpojanraato ei sekään olisi mennyt hukkaan, koska joko nisäkkäät tai linnut tai pieneliöt olisivat voineet käyttää ruumista ravintonaan.

Neljän kissanpojan silmät aukenivat eriaikoina. Ne liikkuivat maha maata viistäen jalat sivullepäin suunnattuna. Päivä päivältä niiden asento muuttui, korkeammaksi ja ne alkoivat härnätä toinen toisiaan ja heittää painia keskenään. Suurin niistä oli väriltään punavalkoinen, se pystyi kokonsa ja voimiensa puolesta kurittamaan toisia. Siitä näki, että se oli laumanjohtaja. Kaksi poikasta oli harmaita, rinta valkoinen ja pienehköjä. Toisella pitkä suippeneva häntä ja toisella lyhyt tasapäinen typyhäntä. Punavalkoisella pennulla oli pitkä suippeneva häntä. Neljäs poikanen oli väriltään mustanruskea ja siinä erotti, jos tarkkaan katsoi mustia raitoja. Ruumiinrakenne oli sillä erilainen, kuin toisilla. Sillä oli takaraajat suhteettoman pitkät verrattuna etujalkoihin. Se teki jotenkin jänismäisen vaikutelman ja se oli hiukan kömpelömpi, kuin toiset. Se oli toistaiseksi suurikokoisempi heti punavalkoisen jälkeen. Se kyllä pärjäsi painissa ja tappelussa kahdelle pienemmälle. Häntä sillä oli neljänneksen pituinen normaalista ja tylppähäntäinen töpö. Pennuista kaksi siis oli pitkähäntäisiä ja kaksi töpöhäntäisiä. Silloin saattaisi olettaa, että isä olisi töpöhäntäinen, kun emä oli pitkähäntäinen. Annoin mustanruskealle nimeksi Pepe. Nimi oli jostakin ihmisistä erikoinen ja joku koiranleuka alkoi takanapäin nimittää meikäläistä Hanne-pepeksi. Tämä liikanimi oli joidenkin mielestä tosi hauska ja he kertoivat siitä mieluusti muillekin. Jotkut pitivät jo nimeä "Pepe" hyvin erikoisena verrattuna yleisesi käytettyihin kissan nimiin, kuten " Mirri". Eräänä iltapäivänä vanha kissaemo lähti retkilleen, eikä enää palannut. Auton alle se ei ehkä ollut jäänyt, sillä ruumista ei havaittu. Karhut, sudet ja ilvekset oli tapettu lähes sukupuuttoon, niin että niistä ei ollut kissan surmaajiksi, mutta kettuja liikkui lähimetsissä. Tunsin kissani luonteen ja sisun ja ajattelin, että jos kettu oli sen saalistanut, oli ketun syvät kynsien tekemät haavat naamassa ja kuonossa ja silmäkin poskella.

Kissanpojat kasvoivat ja elivät onnellista elämää. Oli ruokaa ja juomaa, sekä katto päänpäällä. Oli tappelu- ja painikaverit ja ihminenkin saattoi leikkiä niiden kanssa. Kissanpojat aloittivat leikkinsä jo aamuneljältä. Ne olivat isoja ja niiden temmellys oli niin voimakasta, että tuolit kolisivat ja muut huonekalut paukkuivat. Tällaisessa melussa ihmiset eivät voineet nukkua. Kissoja alettiin pitää yöllä navetassa. Eräänä aamuna löytyi lehmän parresta kaksi litistynyttä kissaa hengettömänä. Punavalkoinen ja harmaa töpöhäntäinen olivat menneet lämpimän lehmän kylkeen nukkumaan. Lehmä oli yöllä kääntänyt kylkeään ja kissanpojat olivat litistyneet kuoliaaksi. Hengissä oli kaksi: Pepe ja harmaa pitkähäntäinen. Vieraat ihmiset kysyivät, onko kissalta lyöty kirveellä häntä poikki, kun näkivät ensimmäisen kerran töpöhäntäisen kissan. Joku arveli, että Pepe oli jäniksen ja kissan ristisiitos, kun sillä oli niin pitkät takajalat. Vieri vuosi rauhallisessa elossa. Sitten alkukesästä Pepe lähti omille teilleen. Kun se ei palannut uskottiin, että onnettomuus oli sitä kohdannut, ja sitä ei enää muistettu. Sitten syyskuun alussa yllättäen Pepe ilmestyi kartanolle. Se söi hanakasti ruokaa. Näki, että se oli nähnyt nälkää. Se nukkui vuorokauden ympäri. Parin päivän päästä se ei noussut syömään. Pepe oli lähtenyt autuaallisimmille hiirenmetsästys maille. Kului aikaa ja harmaa kissa oli aikuistunut. Se teki parinpäivän retkiä ympäröivään maailmaan, yhtenä päivänä se tuli ulkorakennuksen alta vetäen ruumistaan etujaloillaan. sen takaruumis oli halvaantunut. Sillä ei näyttänyt olevan kipuja, vaan se kehräsi ystävällisesti. Kaikki neljä kissanpoikaa eivät saaneet luonnollista loppua, vaan se oli väkivaltainen. Harmaa kissa oli jäänyt moottoriajoneuvon kolhimaksi, ehkä tahallisesti ajettu päälle, taika sitä oli lyöty kepillä selkärankaan.

Hokkalan talojen kissoja:

Hokkalan taloissa 1950-luvulla oli ainakin yksi kissa jokaisessa. Kissan varsinainen työ oli pyytää rottia ja hiiriä, jotka tekivät melkoisen loven jyvälaariin ja paskansivat viljan sekaan. Puolen kissan kokoiseen rottaan ei monikaan kissa uskaltanut käydä kiinni, mutta oli kissoja, jotka olivat erikoistuneet rottien tappamiseen. Rohkea rotan syö. Kun kissa oli saanut saaliin, oli se hiiri, rotta, päästäinen tai myyrä, tai pikkulintu, toi kissa pyytämänsä kartanolle, jotta ihmiset näkisivät ja sitten alkoi julma leikki hiiren kanssa. Päästäistä eivät syöneet muut, vaan ainoastaan nuoret, kokemattomat kissat ja tulivat sairaiksi. Kissapeto ei ollut tullut omin jaloin tänne pohjolaan Egyptin auringon paahteisesta ilmastosta, vaan se oli ihmisen tuoma. Mutaatioiden seurauksen se on jo hieman tottunut lumeen ja pakkaseen, mutta kylmällä ilmalla se makaa mieluiten lämmitetyn uuninpäällä. Kissa on tehokas tappokone pikkulinnuille, niin kuin menneinä vuosina myös vähäpojatkin. Oli vuosisatainen perinne, että pojat särkevät linnunmunia, tappavat poikasia ja hävittävät pesiä. Suuri osa aikuisista hyväksyi tämän. Ilmeisesti tapa juontaa juurensa sieltä, kun varikset ja harakat ja räkättirastaat kilpailivat samoista ruoista ihmisten kanssa. Jotkut pojat rääkkäsivät linnunpoikasia ennen kuin tappoivat ne. Ilmeisesti nuo pojat olivat saaneet tylyä kohtelua aikuisilta ja antoivat vahingon kiertää, kostamalla sen linnuille. Jotkut kasvattivat variksen-ja harakanpoikasista elättejä, jotka seurasivat isäntää. Harakat häipyivät aika pian, mutta varikset saattoivat jäädä pitkäksikin aikaa. Ihmisillä on palava halu muokata luontoa omien mielipiteidensä mukaiseksi. Niinpä eräs keski-ikäinen mies tuli 40 km takaa Hokkalaan ampumaan räkättirastaita ilmapistoolilla, koska ne kuulemma särkevät pääskysten pesiä.

Vielä ollessaan hyvissä voimissa vaari pystyi pitämään kissojensa määrän kohtuullisena. Vanhetessaan voimat heikkenivät ja kissalauma alkoi paisua. Niitä oli yli kymmenen. Enemmän kuin puolet niistä oli töpöhäntäisiä. Kukaan ei tiennyt mistä tällainen rotu oli tullut Hokkalaan. Ne olivat villikissoja paitsi yksi, joka oli villi n. 25 prosenttisesti. Sen nimi oli Mikuli ja se oli ainoa, joka uskalsi tulla sisälle tupaan. Sielläkin se karttoi ihmisiä, mutta joskus se hyppäsi syliin ja silloin piti olla valppaana. Se saattoi yrittää iskeä käpälällä ihmisen liikkuvaan silmämunaan. Vaari istui soututulissa ja teemakkaran kiekosta hän leikkasi pieniä paloja, heittäen niitä lattialle ja Mikuli syöksyi niiden perään, kuin rasvattu salama. Mikuli-nimi ei merkinnyt mitään, mutta miten se oli keksitty? Tässä yksi olettamus. Jos joku meni lujaa, sanottiin, että meni kuin miuli, miuli on väännetty amerikansuomalaisten sekakieleen Englannin sanasta mule (mjul)=muuli. Sanontatapaa "meni kuin miuli" on käytetty Hokkalassa Amerikantuliaisina. Tästä miulista on sitten väännetty Mikuli, kun se oli nopea. Tämä selitys taitaa olla liian kaukaa haettu. Eräs iso ja vankkaposkinen kissa uskalsi tulla hyvin varuilla ollen porstuaan, mistä pinkaisi heti pakoon, jos ihminen lähestyi. Sille oli annettu nimi Ella. Pienenä ollessaan, kun oli luultu naaraaksi, mutta se oli kolli. Muut kissat, joita oli toistakymmentä, pilkistelivät ulkorakennuksen alta ja lähtivät pakoon, jos ihminen tuli lähelle. Vaari tuotatti meijeriautossa piimää, jota kissat ahmivat hyvällä ruokahalulla. Ne olivat luonnollisia kissoja, jotka söivät, mitä oli tarjolla, toisin kuin valjaissa ja narussa kävelevät kissat, jotka olivat hyvin valitsevia, mitä ruokaa suuhunsa laittoivat.

Vaari luopui vastahakoisesti lehmästään ja kun ei ollut enää asiaa meijeriin, niin piimäntuontikin loppui. Eräs innokas metsästäjä passitti kissat autuaallisimmille hiirenmetsästysmaille. Sen jälkeen Hokkalassa ei ole töpöhäntäisiä katteja näkynyt.

Maunon kissatarha kasvoi, niin että siinä oli toistakymmentä kissaa, koska hän oli niinhyväluontoinen, ettei pystynyt eliminoimaan kissoja. Kissojen ruokinta näkyi jo maitotilissä. Mauno lopetti karjanhoidon ja kissoille ei ollut maitoa enää. Innokas metsämies eliminoi kissat.

Jorma U:lla oli norjalainen metsäkissa. Jutellessani Aution isännän kanssa kissa hakeutui seuraamme ja yhtä-äkkiä hyppäsi tasakäpälää Ladani katolle. Se siis hyppäsi 150 cm korkeutta, mihin hyvin pieni määrä ihmisiä kykenee ilman vauhtia. Saalistamistekniikka sillä oli sellainen, että missä se oletti metsämyyrän olevan, se hyppäsi ilmaan noin 70 sentin korkeuteen ja sieltä putosi saaliin niskaan.

Yhdessä talossa Eetvi-niminen kissa halvaantui. Se makasi kyljellään, eikä mikään kohta ruumiissa liikkunut. Se kuitenkin hengitti, mutta sille tuli matka autuaammille hiirenpyyntimaille.

Kallentuvalla pantiin kissan nimeksi aina Nöpö, kun uusi kissa korvasi vanhan. Juhalle tuli kulkukissa taloon. Se kiintyi isäntäväkeen, niin että kun Juhan vaimo ja tyttö menivät puolenkilometrin päässä olevalle kierrätyspisteelle kissa seurasi heitä ikään kuin koira. Kun he lähtivät takaisin, ei kissa lähtenyt omille teilleen, niin kuin omia teitään kulkevat kissat tekivät, vaan kulki perässä kotiin.

Eräässä Hokkalan talossa asuja oli poissa viikot, ainoastaan viikonloput hän oli paikalla. Möksyn Hongolta kotoisin oleva tumma kissa oli vallannut talon pihan ja pellon reviirikseen. Se oli mainio paikka, sillä matalan ruohikon turvassa myyrät viihtyivät. Kissa tuli aamulla valtatien luiskaa Hongolta Hokkalaan ja illalla takaisin Hongolle. Tämä rytmi jatkui jokaisena päivänä ja kissa oli kuin työmies, joka kävi kotoaan toisella paikkakunnalla töissä päivittäin. Kissa osasi varoa autoja työmatkallaan valtatien sivua kulkien. Se paskanti saunapolulle, koska siinä eivät heinät ottaneet takapuoleen kuten pellossa. Se paskansi myös sileälle kaivonkannelle, saalista oli saatu hyvin, minkä näki pökylien isosta koosta. Kun sen omistaja saapui paikalle viedäkseen kissan pois, hän aukaisi autonsa oven ja kutsui kissaa nimeltä, niin se juoksi autoon. Tosi harvinaista tottelevaisuutta kissalta. Omistaja muutti toiselle paikkakunnalle ja vei kissansa mennessään.

Hokkalan koirat:

Nivalan Jukka oli tuotu Hokkalaan kaukaa pohjolasta. Se oli vaaleanruskea, kookas ja tanakka pystykorva, jonka ulkonäkö poikkesi paikallisista, hintelistä, jatkuvasti räksyttävistä pystykorvista. Jukka ei haukkunut ollenkaan. Sen ohimossa oli musta karvaton läntti, minkä sanottiin tulleen hevosen potkusta tai, että sitä oli ammuttu ja luoti oli vain hipaissut sitä. Koira ja kissa ovat petoeläimiä ja ne ovat saalistajia, eikä saalistettavia eläimiä. Jukasta sanottiin, että se oli tappanut kissoja ja yritti sitä edelleenkin. Meillä oleva vanha naaraskissa, joka oli Pepen emä, ei vähästä hätkähtänyt ja oli pahansisuinen. Se joutui Jukan kanssa naamakkain ja sähisi ja kynsi terävillä kynsillään koiran kuonoa ja naamaa, yritti saada kyntensä uppoamaan sen silmiin ja koira joutui perääntymään. Toisella kertaa Jukka ajoi tätä kissaa takaa pellolla. Kissa kiisi uskomattoman nopeasti 2,5 metrin loikin ja se näytti suorastaan liitävän maanpinnan yläpuolella. Kissa pelastui riihilatoon, missä pääsi kiipeämään turvaan.

Eetu oli ollut Kanadassa 25 vuotta, kun hän palasi 1951 Hokkalaan. Hän oli metsästellyt Kanadan syvissä metsissä ja heti Hokkalaan kotiuduttuaan hän hankki kiväärin, haulikon ja koiran. Se oli näitä hinteliä ja räksyttäviä paikallisia pystykorvia. Eetu meni metsälle 2 pyssyä selässä ja koira mukana. Koiralle oli pantu nimeksi Reksi, mitä se tarkoittaakin. Latinaksi rex tarkoittaa kuningasta, mutta tuskin reksiä on siitä väännetty. Ensimmäisellä metsästysretkellä Eetu sai 4 oravaa. Ne näyttivät laihoilta ja pieniltä, kun pörröinen nahka oli nyljetty. Nerkoisesta olemuksestaan huolimatta Reksi oli luonteeltaan häjy. Se puri erästä pikkutyttöä ilman varoitusta reiteen niin, että hampaanjäljet näkyivät. Siitä ei kuitenkaan aiheutunut jäykkäkouristusta, eikä koiralla ollut vesikauhua. Hokkalassa eräällä muualla asuvalla miehellä oli Möksyn Takalasta hankittu pieni pystykorva, millaisia olen edellä kuvaillut. Mies talutti hihnassa olevaa koiraa kylänraittia pitkin, niin kuin kaupungissa on tapana. Tämä oli uutta Hokkalassa, missä koirat olivat tiellä irrallaan. Mies kusetti säännöllisesti erään talon portinpieleen koiraansa. Oliko tämä tarkoitettu, vai hoksaamattomuutta. Kun aurinko keväällä sulatti paljetta, oli lumi talonportin päässä kusireikiä täynnä. Kun aika jätti pystykorvan, hommasi mies uuden koiran, mikä oli täysikokoinen, mutta kuitenkin vielä pentu. Koira oli valkoinen ja punaruskea ja se oli korkeajalkainen ja hoikka, eikä haukkunut. Mies koulutti koiraa kylänraitilla hihnasta nykimällä ja huutamalla ja karjumalla juuri niin kuin koiraa ei pitäisi opettaa. Koira näytti kuitenkin levolliselta ja tasapainoiselta ja ihmisystävälliseltä koulutuksen jälkeenkin. Olin ehkä 6 vanha kun menimme polkupyörällä Huosianmaahan enoa tapaamaan. Minä istuin jopparilla ja pidin jalkoja levällään, ettei ne jäisi puolien väliin. Erään talon pihalta ryntäsi koira haukkuen kurkkusuorana. Pelästyin, että se tarraa jalkaani kiinni. Tien reunassa oli keppi, minkä isä otti käteensä ja kohotti lyömäasentoon. Hän ei kerinnyt lyödä, kun koira pinkaisi ulisten pakoon.  Sitä nähtävästi oli lyöty aikaisemminkin. Minusta isä oli mahdottoman rohkea, kun uskalsi mennä koiran kimppuun.

VS ja JS kävivät Hokkalasta rippikoulua polkupyörillä Kyyjärven kirkolla. Huhtalassa Jokisen koira syöksyi joka päivä haukkuen tavoittelemaan poikien leveälahkeisia housun punttejä. Pojat ottivat aina kovan kirin Jokisen kohdalla ja siitäkös koira innostui. Menin polkupyörällä kirjastoon. Koira teki syöksyn tavoitellen housunlahjetta. En polkenutkaan karkuun, vaan heitin pyörän maahan ja syöksyin koiraa kohti. Sen luonto petti ja puolestaan se juoksi karkuun. Se ei ollutkaan rohkea. Tässä kävi toteen sanonta, että ei haukkuva koira pure. Eräässä talossa Hokkalassa oli sehferin näköinen koira juoksuvaijerissa. Sanottiin, että se ei ollut aivan puhdasrotuinen ja siksi vähän luonnevikainen. Se oli aggressiivinen. Monet menivät autolla sen kiertäen porraspäähän asti. Kerran yritin mennä sen ohi kävellen, kun tulin ulottuville, se hyppäsi ylös ikään kuin tavoitellen kurkkuani ja jäi nojaamaan etujalat rintaani vasten ja haukkuen jylisevästi. Minua pelotti, miten tässä käy, sillä koiran leuoissa on mahtava puruvoima. Sanottiin, että koira vaistoaa saaliin pelon ja se ei ole hyväksi. Seisoin paikallani tekemättä liikettäkään. Vihdoin koira laskeutui neljälle jalalle ja lopetti haukkumisen ja menin tupaan. Tästä oli seurauksena se, että koira tunnisti minut seuraavalla kertaa ja päästi menemään ohitseen. Vanhempana koiran takajalat pettivät ja se ei kyennyt kävelemään. Eräällä kyläläisellä oli beagle, eli pieni englannin ajokoira. Hän ampua paukutteli lakkaamatta pihassaan. Hän selitti, että se johtuu siitä, kun rotat tulevat koiran ruokakupille. Rottia täytyi olla paljon.

Matilla oli Gatz merkkinen armeijalta ostettu avomaastoauto. Sen oli Arvo ostanut ja laittanut siihen lopuun kulutetun moottorin sialle Anglia-merkkisen henkilöauton moottorin. Se ei ollutkaan helppo asennus. Matilla oli myös nuori ajokoira. Ajoimme metsäautoteitä kävelyvauhtia ja koira juoksi uupumatta perässsä, nenä melkein pakoputkessa kiinni ja hengitti pensan palamiskaasuja, mitkä menivät koiralle päähän. Matti yritti metsästää koiran kanssa, mutta koirasta ei ollut mitään apua. Yrittipä naapurin mies, joka oli kasvattanut itselleen ajokoiria, opettaa sitä metsälle, mutta siitäkään ei tullut mitään. Ilmeisesti vetäessään pakokaasuja kuonoonsa, se oli menettänyt hajuaistinsa herkkyyden.  Matilla oli myöhemmin mustakarvamättäännäköinen matala koira, jota nimitettiin Ransuksi, eli televisiokoiran kaimaksi. Eräällä hokkasella, joka oli innokas metsästäjä, oli ajokoira, joka karkasi metsällä yhtenään. Metsästäjä joutui aina hakea naapurikylältä lainaksi koiranloukun, millä sai eläimen kiinni. Tämä toistui useita kertoja. Kun koira jälleen karkasi, metsästäjä vei ruokaa syötiksi mättäälle ja jäi mättään taakse odottamaan koiran saapumista. Kun koira saapui, mies yritti saada pannasta kiinni. Hänen sormensa oli viiden sentin päässä pannasta, kun koira taas pakeni. Mies oli niin kyllästynyt tähän leikkiin, että hän sanoi yhteistyösopimuksen irti koiran kanssa.

Kaksi naista, jotka olivat kauan sitten olleet Vehkaperän koulun opettajia ja olivat siten tuttuja äidin kanssa, tulivat näille seuduille vuosikymmenten päästä, pienellä piikkinokka Mossella. Toinen opettajista oli vanhoilla päivillään ajanut ajokortin ja he tulivat Loimaalta mukanaan iso Skotlannin paimenkoira, eli lassie. He lähettivät äidille joulukortin ja äiti samoin heille. Näin pidettiin yhteyttä kymmenien vuosien aikana. Meidän vanha lehmä Manso (olikohan tuo nimi väännetty Mansikista) oli köydellä kiinni rautakangessa, joka oli lyöty keskelle pihaa. Koira kun oli paimenkoira, se alkoi käyttäytyä vaistonsa mukaisesti. Se ajoi Mansoa takaa ja lehmä joutui kiertämään ympyrää ja köysi kiertyi yhä lyhyemmäksi kangen ympärillä. Naiset ehtivät väliin ja panivat koiran kiinni ja hengästynyt lehmä pääsi jatkamaan syömistä. Olin metsässä traktorilla viemässä kiviä syvälle painuneisiin traktorinraiteisiin. Purkaessani kuormaa, näin n. 140 senttiä pitkän korkeajalkaisen petoeläimen ohittavan minut rauhallisesti, kävellen n. 25 m etäisyydellä. Se ei reagoinut mitenkään läsnäolooni, vaan jatkoi matkaansa määrätietoisesti eteenpäin. Ajattelin, että: Huh huh, menipä susi läheltä. Noin kilometrin päässä, aikaisemmin, olivat sudet tappaneet hirven metsäautotielle. Palatessani kylälle Ahkioharjun lentokentällä pellepukuun sonnustautunut mies pysäytti minut ja kysyi olenko nähnyt hallavan väristä koiraa. Koira kuului hirviseurueelle, joka jahtasi Linkkilän ja Porasen puolessa ja koira on ennenkin lähtenyt tähän suuntaan ja mikä ihme sitä täälläpäin kiinnostaakin.  Koivulaa ohittaessani mieleeni nousi kuva siitä, kun Laina istui koiransa kanssa talonsa rappusilla.  Niemiselläkin oli ollut ajokoira, millä oltiin käyty aika harvoin metsällä. Kun Juha aikoi lähettää vanhan ja raihnaisen pienen pystykorvan, joka oli mahdoton haukkumaan, autuaammille metsästysmaille, Marjatta otti sen haltuunsa ja koira sai vielä kolmisen vuotta lisäaikaa, ennen kuin se kävi niin sairaaksi, että se oli pakko piikittää. Hokkalan pääkadulla näkyi nuori mies vetävän narussa puudelia eli villakoiraa, aivan kaupunkilaisten tavoin.

Hannes Keskitalo