Lempi Jokinen nukkui pois

Siunauksen toimitti Karstulan vs. kirkkoherra Maria Lyly. Hän lohdutti omaisia sanoilla, joilla Jeesus itse hyvästeli opetuslapsiaan: "Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen."

Lempi syntyi 18.7. 1916 ja eli lapsuus- ja nuoruusaikansa 11-lapsisen perheen keskellä Karstulan Kangasaholla.  Ensimmäisen puolisonsa, Jussin, hän menetti sodan uhrina. Nuori äiti jäi leskeksi ja pieni Eila-tyttö ilman isää. Elämä kuitenkin jatkui, löytyi uusi puoliso samalta kylältä, Yrjö Jokinen, jonka kanssa Lempi vihittiin avioliittoon v. -42. Karstulassa syntyivät lapset Anneli, Teuvo ja Arvo sekä Kyyjärvelle Huhtalan kylään muuton jälkeen vielä Kari ja Pirjo. Rintamamiestilalla riitti paljon ruumiillista työtä niin navetassa kuin pelloilla ja metsissäkin. Yrjö-puoliso kuoli v. 1997. Hänen vieressään on nyt Lempinkin viimeinen leposija.

Muistotilaisuus pidettiin Kivirannassa. Laulettiin virsiä, jotka Lempi oli kirjaansa merkinnyt hiirenkorvilla. Lastenlapset lauloivat kaksi laulua kitaroiden säestyksellä. Anne ja Petri lukivat adressit. Anneli kertoi muisteluissaan siitä, miten äiti oli huolehtivainen ja rakastava. Hän asetti aina lasten ja heidän perheidensä tarpeet etusijalle. "Äiti oli tukipilari, jolle lapset olivat tärkeintä. Hän korosti kasvatuksessa rehellisyyttä, tasapuolisuutta ja ahkeruutta."

Kodin ovet Huhtalassa olivat aina auki vieraille. Paavo Kotanen muisteli, miten kylän lapset ja nuoriso usein kokoontuivat Jokisen kotiin, jossa oli aivan erityisen lämmin ja vieraanvarainen henki. "Se oli kuin toinen koti meille kaikille."

Lempi oli myös huumorintajuinen, mikä piirre säilyi aivan vanhuuden päiviin saakka. "Halusimme ottaa valokuvan, jossa olisi sukua viidessä polvessa. Kun pyysimme häntä kuvaan, hän sanoi, ettei näin vanha ihminen voi enää kuvaan tulla. Kun sanottiin, etteihän siitä tule viiden polven kuvaa ilman häntä, niin äiti meni nurkan taakse, näytti polveaan ja sanoi, että hän vähän näyttää sitä viidettä polvea."

"Äiti oli hyvin kiitollinen kaikesta saamastaan avusta ja ajasta, jonka lapset hänen luonaan olivat. Aina hän muisti kiittää käynnistä, silloinkin, kun muut sanat jo olivat hukassa." Lapsille äidin luona käynti ei ollut velvollisuus vaan etuoikeus. "Kun tiesimme, että aika on täynnä, saimme yhdessä surra. Meille jäi äidistä ihanat muistot. Olemme kiitollisia, kun saimme omistaa hänenlaisensa äidin."

Lempin rukoukset on kuultu, hän on päässyt lepoon. Omaisille jäi suuri ikävä ja kauniit muistot, mutta surun keskellä on hyvä muistaa, että "Hän, joka antaa surun, antaa myös lohdutuksen."