Moottoripyörällä Hokkalan lähiympäristössä. Haapinevalta takaisin Hokkalaan. Kertojana Hannes Keskitalo.

Kurjen huutaessa aavalla nevalla ryhdyin mittaamaan puron syvyyttä. Kahlasin pitkävartisilla kumisaappaillani kovapohjaista uraa uoman keskikohdalle, missä vesi oli syvintä. Saappaanvarret riittivät juuri ja juuri. Vettä oli siis lähemmäs 40 sentin korkeudelle, joten se nousisi moottoripyörän moottorin päälle, mikä ei olisi sille terveellistä. Vesi saattaisi sammuttaa moottorin. Myös raiteen reuna, josta noustiin kuivalle maalle, oli hyvin jyrkkä, joten piti ajaa vauhdilla. Mikäli pyörä sammuisi veteen, riittäisivätkö voimani työntämään sen kuivalle ja lähtisikö se enää käyntiin?

Takaisin en halunnut kääntyä, joten ryhdyin uhkayritykseen. Katsoin tarkkaan linjan, jota pitkin ajaisin. Raiteen pohja ei ollut upottava, vaikka ympärillä oli hyllyvää suota. Käynnistin moottoripyörän ja laitoin ykkösvaihteen päälle. Kaasutin niin, että vauhtia tuli tarpeeksi, mutta takapyörä ei kuitenkaan luistanut paljoakaan märässä, kiinteässä pohjassa. Tarkka ajosuunta ja hetkessä puro oli ylitetty. Moottori ei ehtinyt kastua ja kävi tasaisesti häiriöttä. Ylitetyssä purossa vesi oli kohonnut huomattavasti viime aikoina. Aikaisemmin kuivina kesinä tästä pääsi henkilöautollakin. Nyt ei taitaisi onnistua? Kun Palaneenkankaan- ja Lehtisaarennevan ojat tukittiin, aiheuttiko se Haapinevan vesimäärän nousua?

Ajo jatkui ja nousin Palaneenkankaan töyräälle. Siitä avautui laaja suonäkymä lounaaseen Haapinevanselälle Hautakankaan ja Hirviharjun väliin lähemmäs kilometrin pituudelta. Aurinko oli mennyt mailleen ja ruskotus kadonnut taivaanrannalta. Tilalle oli tullut hienoinen kesäyön hämy. Vajaan puolen kilometrin jälkeen tie johti salskeaan mäntymetsään. Poikittaisten puunjuurien ylitys tärisytti pyörää. Muuten tie oli tasaista. Puoli kilometriä männikössä ajoa ja vasemmalta alkoi siintää vettä. Olin tullut Padonlammille.

Padonlammit ovat syntyneet nevan laitaan, missä kangasmaa alkaa nousta suota korkeammalle. Lammet suuntautuvat itäkaakkoon ja vesialueen pituus on noin 800 metriä, ja leveys noin 150 metriä. Lammet jakaa kahdeksi noin 300 metriä pitkä, kaakkoon suuntautuva, harjumainen, jäkälää ja mäntymetsää kasvava niemi. Joskus kuivana kesänä lammet saattavat olla lähes tyhjät vedestä. Tuolloin pohja näyttää ravan peittämältä, mutta ohuen rapakerroksen alla on kiinteä maa-aines, joka kantaa suden, ihmisen, metsäpeuran, karhun tai hirven askelluksen. Veden ollessa korkeimmillaan se ei juurikaan ylitä viittäkymmentä senttimetriä. Kyyjärven ja Alajärven raja kulkee pohjoiskoilliseen, niin että puolet idänpuoleisesta lammesta on Kyyjärven puolella. Samaa linjaa noudatti myös Keski-Suomen ja Vaasan läänien raja, kun ne olivat vielä olemassa.

Kyyjärven puoleinen lammen osa, yli kaksi hehtaaria, on periytynyt moottoripyöräilijälle. Naturasäädösten pohjalta valtio olisi lunastanut sen, mutta se säilyi omistajalla, kun hän rauhoitti sen suojelualueeksi. Nykyään se tunnetaan "World Database on Protected Areas"-tiedostossa nimellä "Hanneksen linturimpi". Alajärven puolella olevat Padonlammit Metsähallitus oli rauhoittanut huomattavasti aikaisemmin suojellessaan ympärillä olevan suoalueen. Tällaiset pienet suonkappaleet, kuten "linturimpi", jotka olivat useiden kilometrien päässä kantatilasta tiettömien taipaleiden takana, olivat menneinä vuosisatoina tavoiteltuja ja tärkeitä, koska ne kasvoivat karjanrehuksi sopivaa nevaheinää.

Jalkauduin lampien keskellä olevalle niemelle. Alussa oli taimikkoa, sitten niemi muuttui matalaksi harjanteeksi ja puusto alkoi olla tukkipuuta. Käveltyäni peurojen kuluttamaa polkua havaitsin, että ne olivat ruokailleet jäkälikössä. Vesi näkyi molemmin puolin ja edessä suo. Muistin, kun keväällä kävelin täällä myös yöllä, että lähimetsissä kolme käkeä kukkui kilpaa lakkaamatta. Tulin niemen nokkaan, edessä oli pieni saari. Vihainen, pieni kahlaajalintu lensi edestakaisin ja päästi korviavihlovia äännähdyksiään. Jokunen vuosi sitten joutsen pesi täällä, mutta ei enää. Nytkin ne kuitenkin oleskelevat lammilla. Olin nähnyt myös lammet syksyllä, kun nevaheinä oli aaltoillut raikkaassa tuulessa ja pilvet ovat vaeltaneet korkealla, alkutalven iltana, kun kuunvalo on heijastunut aavemaisesti kirkkaasta jääpeilistä tai aurinkoisena talvipäivänä, kun puhuri oli muodostanut kinoksia jäälle. Padonlammit ovat suurenmoinen helmi erämaassa. Lähdin takaisin tulojälkiäni moottoripyörälle.

Padonlammista parisataa metriä etelään, suossa, on peräkkäin kaartaen kolmensadan metrin matkalla viisi kapeaa kallionselännettä, aivan kuin dinosauruksia olisi uponnut nevaan, niin että vain selät näkyivät. Ensimmäiselle harjanteelle on joskus johtaneet pitkospuut. Harjanteet kasvavat jäkälää ja hidaskasvuisia mäntyjä. Selänteitä pitkin on kuljettu Hirviharjuun.

Lähdin ajamaan Padonlammilta länteen päin. Etenin parisataa metriä. Kiipesin oikealla olevalle harjulle nähdäkseni suojellulle Ahvenlamminnevalle. Ei näkynyt eläviä olentoja. Oli täydellinen rauha. Harjanteen puihin joku lintujen ystävä oli laittanut pönttöjä. Laskeuduin moottoripyörän luo ja jatkoin matka. Tien sivussa oikealla oli puolisen tusinaa ja vasemmalla pari hiilimiilun pohjaa. Peruskarttaan ne on merkitty virheellisesti tervahaudoiksi. Olin tullut 700 metriä Padonlammilta, kun vasemmalle kääntyi kilometrin pituinen pistotie, minkä päässä on tervahauta. Risteyksen jälkeen oikealla suon laidassa siinteli lampi. ajoin sen rantaan. Tästä lievästi koilliseen, suon takana, puolen kilometrin päässä oli Ahvenlampi, joka on ollut Hokkalan poikienkin kalastuspaikka aina vuosisatojen ajan. Suomen sodan (1808-1809) jälkeen venäläinen sotilas rakensi erämaamökkinsä järven rantaan. Nykyisin järven rannassa on laavu ja lähelle menee metsäautotie.

Ajoin eteenpäin n. 300 metriä. Noin 100 metriä tiestä oikealle kävellessä on lähellä toisiaan puoli tusinaa isoa hiilimiilun pohjaa. Pari kaivoakin on näkyvissä. Tässä on ollut melkoinen sysisavotta viime sotien aikana ja niiden jälkeenkin. Hiiliä käytettiin polttomoottorien voimanlähteenä, kun bensaa ei ollut saatavissa. Kerrotaan, että Hokkalalaistakin työväkeä osallistui tähän hiilisavottaan. Pari sataa metriä miilunpohjista länteen on "Kellarikuopaksi" sanottu luonnonmuodostelma. Se on joka puolelta leveä ja pitkä kuoppa, jonka pohjalla on vettä yleensä aika vähän. Onko tässä kyseessä niin sanottu suppa? Suppa syntyi siten, että kun iso jäälohkare hautautui maakerrosten alle, suli ennen pitkää ja muodostui vallien ympäröimä harjukuoppa. Kellarikuoppaan tulee miilujen suunnalta kuivalta kankaalta 250 metriä pitkä oja, joka on sangen syvä ja polveilee kuin juoksuhauta. Onko se luonnon muovaama vai ihmisten tekemä liittyen miilusysteemiin?

Jatkoin matkaa. Parin sadan metrin päästä oikealle lähtee taimikon läpi 600m pitkä polku, jonka päästä lähti pitkospuut Ahvenlammelle. Pitkospuut ovat vajonneet nevaan, mutta vielä näkyy itäkoilliseen suuntautuva, viivasuora, 800 metriä pitkä, kouru nevassa, siinä missä pitkospuut kulkivat. Ajoin pyörätietä eteenpäin. Kohta vasemmalla on iso hiekkakuoppa. Täällä oli ankara kuorma-autoralli, kun valtatie kuuttatoista rakennettiin 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Moottoripyöräilijä muisti olleensa poikasena joskus silloin täällä isänsä Bedfordin kyydissä. Puolen kilometrin päässä oikealla tuli verkkoaidan ympäröimä Alajärven vedenottamo, mistä tulee painovesi myös Hokkalaan 6 kilometrin päähän ja 9 km päähän Vehkaperälle.

Neljänsadan metrin päästä moottoripyöräilijä tuli Möksy-Poranen -tien risteykseen. Hän muisti, että tästä koilliseen kolmisen kilometriä, Puukkoharjun tien varressa, on kotkia ruokittu vuosikymmeniä ja saatu kanta säilymään. Myös korpit, nuo mustaviittaiset luonnon terveyspoliisit, leijuvat useamman hengen voimalla, energisinä metsien yllä. Saman tien varressa olivat ennen Hokkalankin metsien miehille tutut Ristiharjun ja Puukkoharjun kämpät.

Lähdin ajamaan Möksyn suuntaan. Ylitin Poikkijoen sillan ja ohitin Linkkilän, entisen metsänvartijan erämaatalon, minkä kautta Hokkalankin metsurit ja ajomiehet menivät vuosikymmenten ajan sydänmaapalstoilleen raatamaan. Linkkilän pellon kohdalla jäniksenpoika hyppi sieltä ja tuolta, vailla järjen häivää, tielle. Kolarilta kuitenkin vältyttiin kuin ihmeen kaupalla. Pitkällä suoralla ennen sähkölinjaa, joka ylittää tien lähellä Huosianmaantien risteystä, katsoin peilistä, kuinka moottoripyörän nostattama pöly peitti tien niin kauaksi kuin silmä kantoi. Möksyn kylän laidassa ohitin 1200-luvulta 1600-luvulle toimineen heimojen kohtaus- ja markkinapaikan, kirkkohietikon, papinkiven ja kesähaudat. Ajoin nukkuvan kylän läpi ja tulin valtatie 16. risteykseen. Pikitiellä ei näkynyt ajoneuvoja. Lähdin idän suuntaan. Nostin nopeusmittarin viisarin numero 100:n päälle. Kohta olin Hokkalassa.

Koko matkan aikana yö ei ollut tummunut juuri lainkaan. Ilmassa oli nyt vain vieno hämy. Jo tunnin kuluttua alkoi hehkuva auringonkehrä punnertautua näkyviin koillisesta Sadinahon, Leivättömänkydön ja Hirsimetsänahon puolisen metsän takaa.

                                                                                                             Hannes Keskitalo