Päätökset rahoituksesta ratkaisevat sote-uudistuksen onnistumisen

Erityisen kummalliselta kritiikki kuulostaa niiden oppositiopoliitikkojen suusta. He ovat niitä samoja henkilöitä jotka vasta viime keväänä hehkuttivat opposition pelastaneen hallituksen sitoutumalla yhteisen sote-järjestämismallin rakentamiseen.

Nyt kun paljolti keskustan ja perussuomalaisten vaihtoehtoihin pohjautuva esitys on valmis, se ei tunnu kelpaavan puolueiden edustajille. Ainakin usko parlamentaarisen valmistelun autuaallisuuteen tässä sote-asiassa on kokenut kolauksen.

Kommenttien kärkkäyskerrointa ovat eittämättä lisänneet sote-uudistuksen vaikutusten muuntaminen ensi kertaa euroiksi. Monia kommentoijia ovat suututtaneet erityisesti VM:n tekemät painelaskelmat, joista käy ilmi sovitun mallin kustannukset kunnittain. 

Uudistuksesta seuraavia satojen eurojen kustannusnousuja eri kunnissa on pidetty aiheellisesti kohtuuttomina.  Jos ne toteutettaisiin pelkillä kuntaveron korotuksilla, esimerkiksi Uuraisten tapauksessa uusi kuntavero heiluisi 28 prosentin tienoilla.

Lisäksi erot järjestäjäkuntayhtymien välillä ovat suuret. Esimerkiksi itäisellä suuralueella keskimääräinen sote-maksu olisi 3 324 euroa asukasta kohden. Eteläisellä alueella maksu olisi 400 euroa matalampi jokaiselta asukkaalla eli 2 905 euroa.

Sote onkin julkisuudessa teilattu uudistukseksi, jossa ne kunnat ja maakunnat jotka ovat hoitaneet sote-asiansa kunnolla, joutuisivat tässä mallissa maksamaan lisää sosiaali- ja terveyspalveluista. Siksi monet ovat esittäneet nyt puserretun sote-mallin unohtamista ja uuden neuvottelemista seuraavan hallituksen johdolla.

Itse en näin radikaalia temppua pidä järkevänä. On totta, että niin uudistuksen valmistelussa kuin itse esitetyssä mallissa on paljon ongelmakohtia, joista isoimmat liittyvät kuntien ja kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien turvaamiseen sekä yksityisten palveluntuottajien asemaan.

Tämä kaikki on ollut seurausta siitä, että uudistusta ylipäätään on alettu toteuttamaan hallintokylki eikä tavoitekylki edellä. Ihminen on sote-asiantuntijoiden ja poliitikkojen laatikkoleikissä ollut sivuosassa.

Silti tässä tilanteessa hyvässä vauhdissa olevaa uudistusta ei ole enää järkevää palauttaa lähtöruutuun. Koko uudistus on iso prosessi: se tapahtuu vaiheittain ja vaikean alun jälkeen soten jatkotoimeenpanossa on löydettävä uusia ratkaisuja.

Tämä koskee erityisesti uudistuksen seuraavaa vaihetta, jossa päätetään sote-palveluiden rahoituksesta.  Se lopullisesti ratkaisee sen onnistutaanko uudistukselle asetetut tavoitteet saavuttamaan.  Eri vaihtoehdoista sopivamman valitseminen on ensi keväänä aloittavan uuden hallituksen tärkeimpiä tehtäviä.

Omasta mielestäni järkevin vaihtoehto meillekin olisi seurata Ruotsista tuttua raha-seuraa potilasta -mallia. Siellä tämä kansalaisten omaa vaikutusvaltaa kasvattanut uudistus on tuonut kustannussäästöjä, vähentänyt jonoja ja lisännyt palveluiden laatua.

Lisäksi malli on käytännössä poistanut keinotekoisen vastakkainasettelun julkisen ja yksityisen terveydenhuollon välillä. Potilaan etu uudistuksessa on ollut keskeinen ja siksi näitä tarpeita tyydyttämään on haluttu saada sekä yksityisen että julkisen sektorin resurssit.

Ikääntymisen eturintamassa etenevässä Suomessa sote-palveluiden kysyntä kasvaa nopeasti tulevina vuosina. Siksi mielestäni meillä ei ole varaa ylenkatsoa mitään keinoja yhteiskuntaa täysin palvelleiden kansalaisten palvelutarpeen tyydyttämiseksi.  Suomalaisille sopiva Sote vaatii sitkeyttä meiltä kaikilta.