Jouluvalamisteluja

Onneks nykypäivänä on lupa höllätä otetta. Kyllä se joulu tulloo vaikka komeroita ei oo siivottu, eikä hyllyn reunoja koristeltu pitsinauholla. Ei tarvihte voitaikinoita kaulita ja käännellä eikä pursotella sen seittemää sorttia pikkuleipiä.

Ennenvanhaan valamistelut piti alottaa jo monta viikkoa ennen joulua. Lippeäkalakin tehtiin alusta asti ite. Kerttu-täti kerto miten kapakalat pantiin nokkossäkkiin ja vietiin Kuuselan purroon viikoks likkoamaan. Sen jäläkeen niitä pijettiin lippeässä viikon verran , että ne pehemenis. Lippeä oli vettä, koivun tuhkaa ja kalakkia. Seuraavaks kalat pantiin kylymään vetteen, jota muutettiin joka päivä. Viikon päästä lippeäkala oli valamista keitettäväks. Tähänkin hommaan tuhuraantu vähintään kolome viikkoa. Vieno-täti oli kuulemma oikein lippeäkalapesialisti. Nykysin lippeäkala noukitaan kaupan kylymätiskistä ostoskorriin. Meijän perheessä vain isä tykkäs lippeäkalasta. Se keitteli sitä itelleen ja söi hapineesti. Myö kersat kierreltiin nurkkapielissä ja pijettiin nenästä kiinni. Keitetty lippeäkala oli haisevinnaan niin pahalle.

Aatto-aamuna, ennen ku kuus tuotiin sissään , piti tuvan lattia vielä pestä kertaalleen. Isä laitto ensin kynttilät kuusen oksille. Myö lisättiin kiiltäviä nauhoja ja pieniä Suomen lippuja. Vielä muutama punaposkinen omena ja sitten makkeat. Joulukuusen makkeat oli ostettu Jalosen kaupasta. Ne oli littosia, kiiltopaperipäällisiä ja enkelin kuva koristeena. Minun teki mieli maistaa niitä, mutta ne oli koristeita eikä syötäväks tarkotettu. Minä kiertelin kuusta, välillä makasin selälläni kuusen alla ja vahtasin ku makkeat roikku oksilla. Viimen äiti helty ja saatiin maistiaisia. Pettymyshän se oli, ne oli kovia ja maistu yskänmakkeilta. Isä teki puusta pienet palikat makkeapaperien sissään. Ei rengänny ostaa uusia, niillä pärijättiin monta joulua.

Äiti muisteli joskus yhtä joulua ku meinas jäähä kaikki tekemätä. Minä sairastun justiin joulun eellä kovvaan kuumeeseen ja se meinas mennä keuhkoon. Olin vissiin kylymetyttäny ihteni perusteelliseti. Yhen kylymettymisen muistan, saatto olla justiin tämä tappaus. Olin sillon alle kouluikänen. Äiti leipo ruisleipää ja minä lähin pihalle leikkimään. Äiti varotteli ettei saa lähteä kartanolta mihinkään. Lunta oli vähän, sen verran että maa oli valakonen ja lätäköt ja ojat jäässä. Saunan takana ojassa oli mukavan näkönen kiiltävä jää. Piti kokkeilla sen kestävyyttä. Ei kestäny. Vettä ei ollu palijon, mutta sen verran, että kengät täytty ja uuvet pitkät sukatkin kastu. Mitähän äiti nyt sannoo. Aattelin kääntää sukat nurinpäin ni kukkaan ei huomaa mittään. Lähin tuppaan, äiti tuli porstuassa vastaan. Kehu pyörähtäväsä Purolassa viemässä lämpösen leivän. Isä istu kiikkutuolissa lehteä lukemassa. "Sukat on märät", sanon sille. Käski ottaa ne het pois ja panna kuivamaan. Riisun sukat ja laiton ne poroluukun reunalle. Äiti tuli pian takasin ja siunas, että mikä täällä käryää. Minun uuvet, tummanvihireät, pitkät villasukat kärys poroluukun reunalla. Luukku oli täynnä kuumia poroja ku leivinuuni oli lämmitetty. Isäkään ei hoksannu kahtoa minun perrään. Sukat kärähti pilalle mutta onneks ei tupa palanu.

Jonku ajjan kuluttua minnuun nous korkea kuume. Siitä sairastamisesta en muista muuta ku lääkäriin lähön. Pirssillä mentiin. Minut oli vankasti turijustettu ja vielä kääritty vilttiin ja äitin turkoosi villahuivi pään ympärillä. Kuume oli korkea ja olivat huolissaan, että tokenenko siitä ollenkaan. Joulu oli tulossa ja äitillä oli luvattuja ompelutöitä tehtävänä muijen töijen lisäks. Kyllä minä siitä tauvista selevisin. Äiti puhu monesti miten minä hikosin het niin hirveästi, että ves tippu nenän päästä ja paijan ja petivaatteet sai vääntää kuivaks. Siitä alako paraneminen ja joulua voitiin valamistella kiitollisin ja kevysemmin mielin. Tuli se joulu meijänkin tuppaan.

Tämä joulunaika kannattaa ottaa ihan rauhallisesti. Hengitellä syvvään ja tuumata niinku minun mummun äiti, Honkalehon Hilta:" Mitä minen kerkie tekemään joulun eellä, teen sitten joulun jäläkeen!"