Särkyny syvän

Totta sitä vain yritettään lohuttautua ja harmitusta lievittää. Jos on vaikka huolimattomuuksissaan särkeny mummuvainaan perintöretanekan. Onhan sitä matkan varrella sillon tällön tavaraa luiskahtanu käsistä, mutta paha on sannoa onko siitä onni lissääntyny.

Kersana tuli joskus ymmärtämättömyyksissään tehtyä kaikenlaista vahinkoa. Muistan ainakin käsitelleeni äitin hienon huivin uuteen uskoon. Amerikasta, äitin serkulta oli  tullu paketti, se oli aina merkittävä tappaus. Vaatteita siinä oli pääasiassa. Äitille oli kauniin punertava ohunen kaulahuivi. Siinä oli kiiltäviä paljettia koristeena. Yhtenä päivänä minun teki mieli vähän mallata sitä hartioilleni. Äiti oli keskittyny leipomishommiin, pyöritteli mykyjä ja ripsu linnun siivellä jauhoja pöyvältä. Minä istun lattialla ja ihhailin kaunista huivia. Elä huoli, miten pisti päähän ruveta niitä paljettia tarkemmin syynäämään. Näpräsin joka ainuan irti. Ne lähti heleposti. Pian oli huivi reikiä täynnä, het ku haulikolla ammuttu. Äiti havahtu askareistaan ja tormas hättiin, mutta siinä oli myöhästä rypistellä. Kyllä sitä varmasti harmitti. Olin vielä niin pieni, etten saanu kovin kovvaa tuomiota, en ainakaan muista. Toisaalta, oiskohan maalaisemännällä ollu sen luontosia tillaisuuksia, joissa niin hienolle huiville ois ollu käyttöä.

Kerran olin kuulemma osannu vettää oikeasta narusta ja sillä keinon päässy ku koira veräjästä. Äiti oli sanonu hakevasa puusylyksen rantteelta ja vannottanu minua oottamaan kiltisti tuvassa. Meillä oli lasin alla seinän vieressä rahi. Olin kiivenny rahille kurkistelemaan pihalle ja vissiin haistelemmaan lasin lauvalla olevia kukkia. Siinä oli verenpisara tai mikä lie särkyny syvän täyvessä kukassa.  Tottakai olin tönässy kukkaruukun lattialle. Ruukku palasiks ja mullat ja kukka hujanhajan. Ku äiti oli tullu takasin puusylyksen kans, minä olin seisonu rahilla maha pystyssä, käit selän takana ja lausunu viattoman näkösenä:"Palkaks äiti suukon antaa!" Se oli pätkä jostain lasten lorusta, jota minulle oli justiin luvettu. Ei äiti ollu hannonu olla vihanen, oli kuulemma ollu niin asseista riisuva esitys.

Velipoijjalla oli taas kerran tekemisen puute. Äiti sano, että tiskaappas tuosta nuo muutamat astiat. Sehän intaantu het hirveästi, seiso ränkyllä että yletty paremmin. Siinä oli Airamin termospullokin pestävänä. Reippaasti kävi pullon pesu. Se survo innokkaasti pulloharijalla, vaahti vain tyrski pullon suusta. Yhtäkkiä kuulu kova pammaus. Rikkihän se termospullon syvän meni nuin ronskissa käsittelyssä. Tiskarin homma tyssäs siihen. Se heittäyty pulloharija käissä kiikkutuoliin istumaan. Veet oli silimissä ja harijasta tippu vaahti lattialle. Het surko kävi sitä poikaa. Totta se säikähti kovvaa pammausta ja pelekäs, että hälle ollaan vihasia. Vahinkohan se oli, ei kukkaan hoksannu antaa käsittelyohojeita. Termospullo oli siihen aikaan arvokas kapine. Isä kuluki mehtätöissä ja otti aina termospullollisen kahavia völijyyn. Ennen kahavi kaajettiin lasipulloon ja pullo villasukkaan, siinä se pysy lämpösenä. Evväät käärittiin voipaperiin. Ruisleipää, ei palijon muuta särvintä ku voita päälle, ehkä läskiä tai alatoopia. Ei ollu metässä lounasravintollaa eikä tarvinnu pohtia lautasmallia. Joskus evväijen joukkoon sujahti pala nisukukkoa, korppuja tai rinkuloita.

Yks emäntä oli kuulemma kerran  paistanu isännälle lettuja evvääks. Se oli tyytyväisenä hiihtäny työmaalle lettuevväät repussa. Isännän oman kertomuksen mukkaan ne letut oli aamupäivällä polttanu persettä ja iltapäivällä rintaa. Oli siinä vissiin kuitenkin ollu se syömisen nautinto.