Voinokkaperut

Yks minun varhaisimpia muistikuviani on ku olin muutaman vuojen ikänen. Äiti leipo ruisleipää. Leivät oli jo nousemassa ja leivinuuni kuumana. Meininki oli leipien jäläkeen laittaa uuniin hautumaan pehemonen peruloota ja lihakuppi. Äiti kuori peruja. Se istu tuolilla, perukooli oli sen eessä lattialla. Hirveän ohusesti se kuori. Minä kyykyn vieressä ja jännitin saako se koko perun kuorittua iliman että kuori katkioo. Usseimmiten sai. Isän perunkuorimistyyli oli erilainen, se vuoli puukolla meleko rohkeasti. Perut kiehu hellalla pehemosiks. Äiti otti muutaman lautaselle, ripsautti sekkaan vähän suolaa ja reilun palan voita. Isolla kahavelilla se paineli perut muussiks. Kyllä minulle maistu tämä herkkuannos, ei rengänny houkutella eikä maanitella.

Perusta on moneks. Olin pitkään siinä luulossa, että peru on pääruoka ja lihapullat, kastike ja muut sörsselit on lisukkeita. Se onkin kuulemma päinvaston. Uuvvet perut vois kyllä minun mielestä luokitella pääruuaks ku niitä on niin vähän aikaa vuojesta saatavilla. Niistä kuori irtoaa heleposti ku laittaa ne ämpäriin ja kepillä pyöräyttää reippaasti. Ei tarvihte palijon veihteä käyttää. Jos iltasesta oli jääny uusia peruja, myö isän kans ruukattiin syyvvä niitä ennen nukkumaan mennoa hiukopalaks. Siitä vain napattiin hyppysiin, voita nokkaan ja pistettiin poskeen. Kelepas sen jäläkeen mennä sänkyyn kylelleen mahasa viereen ja ruveta aamukahavia tienaamaan.

Koulussa ainua peruruoka oli lihaperut. Parkkosen Anna niitä keitti ja ne oli hyviä, ainakin minun mielestä. Kerran saatiin koulusta kotitehtäväks valamistaa perujauhoja. Tarkat oli ohojeet ja minäkin sain niitä kertymään vähän purkin pohojalle. Niistä tuli vieläpä aika valakosia. Äiti kerto teheneesä nuorena tyttönä perujauhoja het muutaman kilon. Se oli vieny ne kauppaan myötäväks. Kauppias oli kehunu niitä hyvälaatusiks. Vissiin niillä sai vaihettua kaupasta kaikenlaista tarpeellista tavaraa.

Meillä oli muutama lehemä ja vähän vilijelyksiä, kauraa, ohoraa ja perua omiks tarpeiks. Syksy oli touhukasta aikaa ku sato korijattiin. Vilijan puinti oli jotenkin juhulavaa. Ku Lehtolan puimalan suunnalta alako kuulumaan kovvaa hurinaa, tuli kiire lukkea läksyt, että pääs paikan päälle vahtaamaan. Ilta pimeni ja puimala oli valastu het ku joulukirkko. Kersoja kiellettiin ankarasti menemästä puimakonneen lähelle. Se saattaa hairasta popliinitakin helemasta kiinni ja sillon käy huonosti. Kumironttoset vain vilahtaa. Puintia tuli seurattua vähän kauempaa. Metän reunasta voi popsia puolukoita, ne oli jo saanu vähän kylymää ja olivat oikein mehukkaita.

Koululaisilla oli perunkuokkoloma. Monessa talossa oli perunnostotalakoot. Konneella perut nostettiin ja talakooväki noukki ne talteen. Kone heitti perut ilimaan ja lapset juoksi ämpärit ojossa perässä. Voi siinä muutaman saaha kiinni. Talakoissa parasta oli ku koko väki söi yhessä. Lihaperut ja marijapuuro teki kauppasa ku oli häiläny raittiissa ilimassa monta tuntia. Meillä perut nostettiin kuokkimalla. Pikkuhilijaa saatiin perut kuoppaan ja kellariin. Äiti oli oikein mestari perunkuokossa. Yhtenä syksynä se voimaisa tunnossa kuokki melekein koko pellon. Sen selekä ja hartiat tuli het hirveän kippeäks. Ei auttanu mikkään. Viimen se meni, tarras kiinni tikaportaisiin, roikku ja venytti selekääsä. Ote irtos ja se mätkähti selälleen maahan. Alastulo oli niin sopiva, että selekä tuli kuntoon kertamätkäyksellä. Oli mahottoman hyvä tuuri ettei menny niskat nurin. Mutta niin vain parani lääkärissä käymätön emäntä.