Oikeisiin pesispeleihin

50-luvun alkuvuosina syttyi halu kyläpelien lisäksi osallistua piirin virinneeseen pesäpallotoimintaan. Olisi ollut kiva pörrätä kärpäsenä katossa, kun pitäjän eri kylien hyvistä pelaajista joukkue kasattiin, nimittäin tarjontaa oli. Lopulta jonkinlainen permanentti kuitenkin aikaan saatiin.

Tuo "vanhemman polven" (30 v. hieman yli ja alle!) joukkue aloitteli sarjatason pelit ja joukkueen koostumus luonnollisesti peleittäin vähän vaihteli. Lukkarina hääri Onni Honkanen, etukentällä Osmo Tenhunen, Veikko Niemi ja Voitto Rikinen, takakentällä Oiva Huumarkangas, Juhani Aho, Veikko Lähdemäki, Taisto Raita, Toivo Jokinen, Martti ja Kalervo Mäkelä sekä polttolinjassa Esa Oikari, Reino Kotka, Ossi, Mauno ja Usko Pölkki. Eli melkoinen kooste kirkonkylän, Kumpulan, Peuralinnan, Oikarin ja Nurmijoen miehistä. Minä sain 12-vuotiaasta saakka toimia otteluissa joukkueen mailapoikana niin kauan kun sitten 16-vuotiaana sain itsekin pukea ylleni KyKyn kelta-mustan pelipuvun.

Aluksi pelattiin sekalaisissa verryttelypukuasuissa. Siis niissä sinisissä lököttävissä, ja takataskun päällä kärjellään seisovassa neliössä oli olympiasoihdun kuva. Yleensä takataskussa oli myös pelaajan koko varustus: rahapussi ja tupakkivehkeet. Niinpä saattoi olla että pesien väliä juostessa housut alkoivat tippua ja niitä piti ainakin toisella kädellä kannatella. Pesille mentiin juosten eikä syöksymistä vielä silloin oltu keksitty.

Vuosikymmenen loppuvuosina alkoi nuorten ryntäys. Hiukan ennen sotia ja sota-aikana syntyneitä nuoria tuli mukaan ja joukkue nuorentui tuntuvasti. Seppo Kotka oli mainio kakkospolttaja. Muutettuaan sittemmin Lahteen ura jatkui Lahden Mailaveikoissa ihan maan pääsarjatasolla. Toivo Honkalehto, hänkin polttolinjan pelaaja, jatkoi uraansa Hyvinkään Tahkossa, myös seuran järjestöpuolella ja Toivon poika Esa tunnettiin muutama vuosi sitten pääsarjan huippuetukenttämiehenä ja etenijäkuninkaana. Lintulahden veljekset Esa ja Kyösti, Arvo Honkanen, Osmo Mäkelä, Eero Lähdemäki olivat niinikään tätä nuorempaa pelaajasukupolvea.

Peli-innostus oli kova ja katsojiakin ihan mukava määrä. Seura maksoi pallot ja pelimatkakulut, mutta yleensä mailat, räpylät ja piikkarit piti itse kustantaa. Kelta-musta KYKY-pelipuku saatiin jakson viimeisiksi vuosiksi ja silloin tuntui että nyt oltiin joukkue ihan isolla jiillä. Mitään suurta menestystä ei noina vuosina tullut mutta sarjapaikka aina reilusti turvattiin. Maakuntasarjassa kohdattiin mm. Karstulan Kiva, Pylkönmäen Yrittävä, Kalmarin Nahjus, Saarijärven Pullistus, Mahlun NS, Viitasaaren Viesti, Äänekosken Urheilijat, Tikkakoksen Tikka, Keljon NS, Hongikon NSU ja Jyväskylän Kiri.

Muutama sirpalemainen muisto noilta vuosilta on mieleen jäänyt. Kerran Äänekoskelle mennessämme vastaani tuli touhukkaana paikallinen pikkupoika, jokseenkin minun ikäiseni ja sanoi tärkeänä: "Sparf ei pelaa tänään." No voisi kai sitä olla tärkeämpääkin muistettavaa. Toinen muisto on Hietamalta, varmaan sama ÄU silloin vastassa. Edellisenä iltana oli maamiesseuran talolla ollut Kruunuhäät. Liki koko porukka oli osallistunut noihin sahtikekkereihin ja joku piti vielä lähtiessä kotoakin hakea. Lopputulos oli masentava 1-16. Jos mailapojan mielialoin paluumatkaa muistelen niin se oli aika hiljainen ja rauhallinen. Tuskin monikaan oli edes silmät auki.  

Onneksi tuo päivä oli harvinainen poikkeus. Yleensä porukka oli skarppina ja kukin pisti kykynsä täysillä likoon. Toinen nöyryttävä tappio jäi mieleen Tikkakoskella, jokseenkin samoilla numeroilla. Tikka oli kova sakki ja muistaakseni kävi vielä sarjaporrasta ylempänäkin. Porukalla ihailtiin Mikko Senilän peliolemusta ja hurjaa heittokättä. Mikko oli joukkueensa voimahahmo ja monen voiton takuumies. Myöhemmin hänet tunnettiin julkisuudessa nimellä Mick Sierra ja Matti Nykäsen lehtilööppikumppanina.

Viimeinen kausi tällä KyKyn pesäpallojaksolla oli siinä 50-60-lukujen taitteessa. Se oli samalla ensimmäinen jolloin olin itse päässyt pelaavaan  okoonpanoon 16-vuotiaana. Syyskierrokselle saakka olimme aivan kärjen tuntumassa ja jopa nousu Suomi-sarjaan oli käden ulottuvilla. Ratkaisuottelu Mahlulla hävittiin ja menetettiin nousumahdollisuus. Tulossa oli kaksi kotiottelua ja seuran johto päätti, että ne vielä pelataan ja sitten luovutetaan sarjassa. Tarkempia syitä luovuttamiseem minulla ei ole. Viimeinen ottelu Viitasaaren Viestiä vastaan voitettiin 11-6. Tuossa pelissä sain urani ensimmäisen ja ainoan lusikan. Tuskin se peliansioista tuli. Antoivat varmaan joukkueen nuorimmalle.

Tuon jälkeen KyKyn,  tosin hyvin kirkonkyläpainotteista palloiluhistoriaa, jatkoi jalkapallo. Sen parissa sain olla muutaman vuoden ennen muuttoa Jyväskylään. Vaikkapa siitä sitten seuraavissa muisteloissa.

Taisto Kotka