Uusi kenttä innosti

Vahvasti savipohjainen, 250 metrin juoksuradalla varustettu kenttä valmistui nykyisen kentän vaiheille. Normaalit suorituspaikat hypyille ja heitoille olivat tietysti mukana. Kenttä "testattiin" vuoden 1952 olympiasoihtujuhlassa tuhansien ihmisten paikalla ollessa.

Noilta vuosilta on mieleen jäänyt muutamia nimiä, jotka ylsivät jopa kansalliselle ja piirikunnalliselle huipputasolle. Yllätys, yllätys, korkeimmalle yltää varmaan harvinaisen naiskiekonheiton kova nimi Irma Mäntynen (silloinen tyttönimi). Muistaakseni jopa kaksinkertainen Suomenmestari silloisissa Kalevan kisaoissa. Irma oli Lautakankaan kovaa sisarusjoukkoa, sillä myöhemmin pikkuveli-kaksoispojat Matti ja Mikko menestyivät valtakunnallisestikin ikäluokissaan, kuula parhaana lajinaan.

Pikajuoksuvaltikkaa heilutteli Osmo Tenhunen. Sata metriä meni 11-12 sekunnin väliin. Myös pituushyppy sujui tuolla vauhdilla yli kuuden metrin. Arvo Kotka hallitsi keskimatkoja ja oli ihan piirikunnallista kärkeä 800 metriä meni alle 2 minuutin ja 1500 metriäkin alle neljän.

Jorma Lähdemäki menestyi pitemmillä 3000 metrillä ja siitä pitemmillä matkoilla. Erkki Kylliäinen oli hyvä ottelijatyyppi, sillä niin juoksu, pituus kuin kuulakin sujuivat silloisella hyvällä tasolla. Varsinainen kuulamaestro oli kuitenkin Onni Parkkonen.

Ns. suurten ikäluokkien kaarti tuotti paljon iloa Kyyjärven nuorisourheilussa viisikymmeluvun lopulta lähtien. Juoksumatkoilla Heikki Luoma, Teuvo Lehtola, Esa Lintulahti, Heikki Weijo ja Voito Hakkarainen menestyivät. Pentti Honkonen hallisti ottelijatyyppinä useammankin lajin. Taisto Autio oli hyvä 1000 metrillä ja uurasti seiväshypyssä harjoittelupaikkanaan usein Kotkanperän "luonnonkenttä" sahanpurukasoineen. Voimalajien, mm. kuulan/kiekko,  puolelta tulevat nimet Pentti Kantanen, Heimo Tenhunen ja Ilpo Hietikko. Vähintään piirin tasolla oli menestystä jokaisella. Keski-Suomen kuntien ns. koulujenvälisissä kisoissa Kyyjärvi oli ykkönen ainakin kaksi kertaa.

Eräs tuon ajan ilmiö oli Pitäjäinvaliset kilpailut. Nämä pohjoisen Keski-Suomen pikkupitäjät ottelivat välineen aitoon maaottelutyyliin.

Itse muistan olleeni kaksissa tällaisissa kisoissa Kivijärvellä ja Pihtiputaalla joskus vuosikymmenten vaihteen tienoilla. Korkeutta meni 160 senttiä ja sillä jo pääsi pitäjäänsä edustamaan. Mieliinpainuvin matka oli Pihtiputaalle. Kaksipäiväisiin kisoihin matkustin Erkki Kylliäisen moottoripyörän tarakalla ja yöpyminen oli jonkin kirkonkylän talon sahanpuruisella vintillä hetekassa.

Mutta osamme hoidimme, tuloksista tosin ei ole jäänyt mitään mielikuvaa. Ainoa sellainen oli, kun sunnuntaiaamun seiväskisaan järjestäjät olivat hankkineet letkeät lasikuituseipäät ja niillä ei normaalitekniikalla päässyt edes kahta metriä. Eli pisteet jäivät saamatta. Paluumatka oli ikimuistoinen. Erkin pyöräntarakka Kinnulan Mustalaistiemutkineen ja -mäkineen ei enää innostanut. Niinpä menimme, minä ja kaksi muuta poikaa (ilmoittautukoon ketkä), Pihtiputaan asemalle. Tyhjä tavarajuna oli lähdössä ja kysyimme veturinkuljettajalta voisimmeko päästä siinä Saarijärvelle. Nykysäännöin se ei olisi onnistunut, mutta silloin kyllä!

Istuimme kolmistaan avoimen tyhjän tavaravaunun lattialla ja nautimme kesäisen Keski-Suomen ihanasta aurinkoisesta sunnuntai-illasta.

Saarijärveltä paluumatka jatkui sittemmin linja-autolla Karstulan kautta kotiin.

Yleisurheilun ohella pyöräily oli vahva laji. Matti Tervanen ja V. Matti Tamminen olivat sen menestyneimmät nimet. Nykyvuosina V. Matti Tamminen on omaksunut ihan toisenlaisen lajin, kävelyn. Ikinuorena seniorina, hän on niittänyt mainetta liki maapallon laajuisesti menestymällä lajissa ikäluokassaan: 90 vuotta - ainutlaatuista! Piirikunnallisia kilpa-ajoja käytiin ja loppurutistus oli kentällä tällä 250 metrin radalla. Kerran jyväskyläläinen Juhani Lajunen kaatui viimeisessä kurvissa ja iski päänsä reunusrimaan (2x2 tuumaa). Verta tuli reippaasti ja sairaalamatka Karstulaan. Sittemmin työelämässä Juhani ilmestyi eräänä päivänä latojakumppanikseni Keskisuomalaiseen. Hyvin hän tuon tapauksen muisti ja usein sitä muisteltiin parikymmenvuotisen työtoveruutemme aikana.

Seuran tuon ajan monista "puuhamiehistä" haluan mainita kaksi. Puheenjohtajana ja juoksukilpailujen vakiolähettäjänä toimi Oikarin koulun opettaja U.T. Weijo. Sodassa vaikeasti haavoittuneena upseerina hänen innostava asenteensa kentällä jäi pysyvästi mieleen. Toinen on Aulis Pölkki, vuosia seuran sihteeri ja KyKyn varsinainen työmyyrä. Aina järjestelyjen ytimessä, toki myös kentällä pikajuoksu ja pituushyppy sujuivat kelvolliseen tyyliin. Voisi sanoa että koko pitäjä oli tuolloin hyvin liikunta ja urheilumyönteinen. Tarvittaessa toimihenkilö- ja talkooapua saatiin hyvin niin kilpailuihin kuin myöhemmin kentän tuntumaan rakennetun tanssilavan vaatimiin tehtäviin. Suosittu tanssilava olikin pitkään seuran talouden varsinainen tukipilari.

Taisto Kotka