Voimamies

Vissiin minua pijettiin vähän lellikersana. Muistan, ku Teuvo kerran vihelteli ruokapöyvvässä ja isä käski sitä lopettammaan. Teuvo alako rotestoimaan:" Minkä tähen minä en saa viheltää ku siskokin saa?" En muista, että oisin ruokapöyvvässä vihellelly, muuten kyllä. Se on niin vaivatonta, ei tarvita mittään viuluja eikä sempaloita, senku laittaa huulet törrölleen ja puhaltaa aariaa tulemaan. Äiti oli sitä mieltä, että viheltäminen ei oo tytölle sopivaa. "Sinähän vihellät het ku jätkät,"se sano. Olin jo aikaihiminen ku se vielä huomautti minua viheltämisestä:"Tokko sin'oot vieläkään tuota viheltämistä lopettanu!"

Sillon tällön meillä sisaruksilla oli pientä kähinää. Ylleensä se jäi huutelun ja nimittelyn tasolle. Täti oli kuulemma sanonu Teuvoa pitkäks vitoseks ku se oli laiha ja pitkänenänen. Minä olin kans lapsena laiha ja ohutkinttunen, vaikkei tänä päivänä uskos. Teuvo nimitteli minua monilla "lempinimillä". Siinä oli ainakin riukunipa, rautalankaropotti ja rimakinttu. Kerran se niitteli heinää ojanpientareelta. Minä kävelin siinä lähellä. "Elä tuu kovin lähelle, minä niitän pian vahingossa sulta jalat poikki", se varotti. Minua ihan pikkusen harmitti tuo nimittely, niinpä päätin kostaa. Repäsin voipaperista pitkän liuskan ja rupesin kirijottammaan siihen mahollisimman rumia haukkumanimiä. Yhtäkään en muista, mutta ei ne kovin hirveitä ollu, jottain pallinaamaa ja piikkiniskaa vissiin. Sain listan valamiiks. Teuvo oli puuhuoneessa puita pienimässä. Menin siihen ovelle ja rupesin latelemmaan voipaperilistaltani hirveitä haukkumanimiä. Ei se ollu moksiskaan, lopetti hetkeks puijen pienimisen ja kahto minua suu auki ihimeissään. Minua rupes naurattammaan ja niin rutistin hienon listani ja viskasin sen liiterin nurkkaan. Siihen lopahti se sulonen kosto.

Nuorempi veli, Tarmo, oli kolomen vanha toppea nassikka ku se sai Juhani-serkun pieneks jääneen päällystakin. Takissa oli nelijä nappia kahessa rivissä. Poika oli se päällään ihan mehtäpomon näkönen ja sai lempinimen pomo. Pomolla on nelirivinen palsa päällä, myö naureskeltiin.

Nämä serkukset oli kerran löytäneet toimimattoman sytkän. Siihen piti saaha pensaa. Poijjat otti pensakanisterin ja menivät aittaan sytkää täyttämään. Aitan lattialle roiskahti pensaa ja se hulumahti palamaan ku sytkä alako toimimaan. Palo onneks sammu itekseen, ei siitä tulipaloa tullu. Äiti sattu olemaan lähistöllä. Se oli raimaantunu ja heittää roiskassu sytkän varmaan talteen, polttaispuskaan. Tarmo piileskeli heinälaussa ku isä tuli töistä. Pelekäs tietysti mitä isä sannoo. Sattu olemaan Tarmon syntymäpäivä ja isä toi sille lahajaks ongen eikä puhunu sytkähommasta mittään. Äiti ei vissiin ollu ees maininnu asiaa. Aatteli varmaan, että säikäys ja löyvvetyn aarteen hävittäminen polttaispuskaan oli riittävä rangastus. Se onki on vieläkin tallessa aitan seinällä.
Pienestä asti pikku-veli oli kova pohtimaan ja ihimettelemään maaliman mennoa. Setän kans sillä oli ussein kovat keskustelut. Kerran se laitto pieneen pulloon kotikalijaa, pullon perstaskuun ja lähti ostamaan setältä hevosta. Kauppoja ei tullu mutta se oli ruvennu laittamaan tärkeitä ihimisiä arvojärijestykseen. Teuvo oli kuulemma voimamies, nimismies oli voimakkaampi mutta Jumala oli kaikista voimakkain. Iso veli oli päässy meleko korkealle arvoasteikossa.