Kunnon kortteerit

Näin kymmenien vuosien päästäkin suurkiitos niille. Sen aikaisista isännistä ja emännistä tuskin monikaan on enää elossa, mutta kukaties jälkipolvea, joka noita aikoja muistaa. Vaati runsaasti hyvää tahtoa ottaa yökuntiin miehiä jotka illan tullen tulivat märissä työvaatteissan ja hanskoissaan ja virittelivät niitä sitten muurin lähelle kuivamaan ja olihan se suuren kattilan lihakeittokin pitänyt iltaseksi keittää. Aamun savottamiehet hoitelivat itse puuroineen ja kahveineen. Eväät tehtiin päiväksi reppuun. Kaikesta tuosta sitten vain muutaman markan korvaus miestä kohden päivässä, eli todellakin kiitoksen paikka.

Peuralinnasta jäi mieleen Mansikka-ahon talo. Tilavaan tupaan oli rakenneltu seinän levyinen laveri, jossa miesporukka yönsä vietti. Elettiin syksytalvea 1957. Neuvostoliitto näytti avaruusmahtinsa ja laukaisi ensimmäisen Sputnikkinsa maata kiertävälle radalle. Mistään satelliitista ei puhuttu vaan se oli kansan kielessä; tekokuu. Asia noteerattiin myös hakkuuporukassa ja radio kuten lehtikin välittivät tarkkoja kellonaikoja, milloin sen voi missäkin nähdä. Niin sitten kerran lähellä ilta seitsemää Mansikka-ahon pihalla seisoi melkoinen joukko metsätyömiehiä ja talon väkeä ja tuijotteli sinne Alajärven suuntaan. Ja sieltähän se taivaan rannalta nousi, kuin kookkaanpuoleinen tähti, kipusi taivaanlaelle ja laskeutui verkkaan sinne Kimingin suuntaan. Aikaa siihen meni muutama minuutti. Nykyään suurin ja aina ekana ilmestyvä tähti on se parin jalkapallokentän kokoinen ISS-avaruusasema, joka jököttää uskollisesti aina lähes samalla paikallaan. 

Kumpulassa Ohramäki toimi sekin talvikortteerina. Aili, Arvo ja Alpo Oikari olivat jotenkin ns. väärän koivun takaa sukulaisia, joten luonnollisesti heiltä majapaikkaa kysyttiin. Hakkuupalsta oli kävelymatkan päässä maantien toisella puolella. Talvi oli tosi luminen ja kylmä. Silti ne kaksimetriset kuorittiin metsässä. Parkki suorastaan sirisi ja irtosi pikku muruina ja niiden jäisten kynttiläkalikoiden pinoaminen vaati sekin taitoa. Iltapimeällä vetelin jotain kuivaa ylle ja lähdin treenaamaan intervalli-tyyliin siihen kilometriseen vastamäkeen. Mihinkään edes piirikunnalliseen kärkeen en urheilussa yltänyt, mutta nyt näillä vuosikymmenillä, suht hyväkuntoisena, tuntuu että nuokin treenitunnit silloin noina vuosina kannattivat.

Kesäkortteeripaikkojen merkittävin oli Riihimäki. Se toimi vuosia Kymi-yhtiön eräänlaisena tukikohtana, josta käsin yhtiön maita hakkailtiin ja raivattiin. Hukan Tauno ja Anna vastasivat meidän ylöspidosta. Aamuisin sai maidon ja eväät reppuun ja illalla kunnon sapuskan ja usein saunankin. Talon oma poika Jaakko oli minun raivuukaverini. Lienenkö tuossa 13-14 vuoden ikäinen, mutta vesuri hyvin kouraan mallasi. Suuri Pirttikangas oli yhden kesän työmaa. Kilometri pyörällä kärrytietä ja sitten muutama sata metriä suon yli. Ja siellä oltiin, monesti ilta seitsemäänkin saakka.

Kesäisin meitä nuoria oli siellä yhtiön hommissa enemmänkin. Valtaosa nukkui aitassa, niinkuin jotkut talon omatkin lapset. Iltapuuhasteluna keksittiin jos minkäkinlaista kilpailua. Joskus lähdettiin läheisille pikkulammille onkien kanssa. Yksi mieleenjäänyt oli Saranajärvi. Matkaa tuli pari kolme kilometriä, mutta näkynä ja kokemuksena se on säilynyt nämä vuosikymmenet. Nykyään noita järkyttävän näköisiä aukkoja saattoi nähdä silloinkin. Silloin ne raivattiin siisteksi noista räipistä ja pökkelöpuista. Joskus kun tuollaista koivupökkelöä olin kaatamassa, tokaisi serkku-Seppo että "hullu pökköä hakkaa, pökkö hullun tappaa." Senpä jälkeen olenkin ne säästänyt metsän muille siivekkäille ja toukka-armeijoille.

Niminä kiittelen vielä Saunakylän Juoksuahon Tammisia ja Vipulammen Valkeisia, siinä Kivijärven rajan tuntumassa. Niissäkin sai kesäisiä yönseutuja viettää. Kumpulasta muistelen lämmöllä Vanhaa-Karhilaa, jota silloin isännöi hiihtäjäsuuruus Allan Karstunen. Kortteeri oli silloin pikku hankaluuksien takana, mutta Allanin perhe otti ja pelasti.  

Kortteeritarinani haluan päättää Laikan kylän Palokorpeen. Se oli uittomiesten majapaikka. Tukkiuitto lähti Kyyjärveltä ja eteni Oikarin joen kautta Kiminki-järvelle. Siitä Laikan jokea pitkin Karsulan Pääjärveen. Vaarini Johannes Kotka toimi tuolloin yhtiön uittoporukan työnjohtajana ja tilinmaksajana. Hän asusti viikot Palokorvessa Sulo ja Lempi Valkeisen ylläpidossa. Talossa oli noin 3-4 vuotias pikkutyttö joka jatkuvasti hinkui vaarin syliin istumaan. Siinä oli mukava räplätä liivin taskusta roikkuvia kellonperiä ja kinuta toisesta taskusta piparminttupastillereita. Nyt tuo pikkutyttö on minun vaimoni - ollut jo yli 50 vuotta.

Taisto Kotka