Antero Huhtalan muistolle

Viimeiset vuotensa Antero vietti Kivirannan hoitokodissa, sairaalassa tapahtuneen hoitovirheen jälkeen. Toistuvat tulehdukset aiheuttivat loputtomia sairaalareissuja. Kymmeniä kertoja hän selviytyi, ja toivuttuaan vaati aina hoitajilta täytekakkua, leikillään tietenkin.

Antero syntyi Väinö Huhtalan ja Alma os. Helmisen vanhimpana lapsena vuonna 1934 ja asui koko elämänsä Kyyjärvellä. Otto Talasmon vuonna 1939 ottamassa kuvassa Antero on viiden vanha. Valokuvaajan tapaaminen tuolloin teki Anteroon niin suuren vaikutuksen, että valokuvaus kulki mukana koko elämän ajan.

Kyyjärven kameraseuran toiminnassa hän oli mukana sen perustamisesta saakka. Eläkeiässä mukaan tuli myös videokuvaus ja videoeditointi. Hän oli mukana kuvaustiimissä kun Kyyjärven Mediamyllärit alkoivat tehdä kuvauskeikkoja. Jalat oli jo tuolloin kipeät ja liikkuminen huonoa. Hän kertoi eräästä videokuvauskeikasta näin: 

"Minä jätin valotussäätöjen jälkeen videokameran kuvaamaan sitä tilaa ja lähin kuvan poikki hakemaan vastapuolelle jäänyttä kameralaukkua joka näky pahasti kuvassa. Ku jäläkeenpäin kattelin sitä kuvattua videomateriaalia niin ihmettelin mikä ihimeen vanha ukko siellä kävelöö niin hittaasti ja kömpelösti kuvassa ja sitten vasta hoksasin että sehän oon minä ite ! Ja minä kävelin niin nopeasti ku jaloistani pääsin!"

Periksiantamattomuus ja sitkeys kuvasi isän asennetta ja luonnetta. Hän oli hiljainen mutta luja. Jos joku soitti päivällä tai yöllä autoa korjaamaan, hän taatusti lähti. Sisäinen palo ja motivaatio ratkaista ongelmia sai hänet liikkeelle. Hän oli pohjattoman kiinnostunut korjaamisesta ja siihen liittyvistä ratkaisuista, asiasta itsestään, eikä siitä oliko se kannattavaa vai ei. Ja se jolla oli pokkaa, jätti kyllä korvaamatta, kun tiesi ettei laskua jälkeenpäin varmasti tule.

Autonkorjaus ja liian nuorena aloitetut raskaat metsätyöt jättivät kovat jäljet kehoon. Hirvittävät selkä- ja jalkakivut vaivasivat häntä läpi elämän, mutta kohtaloaan hän ei valittanut.

Lapsenlapset olivat Anterolle tärkeitä. Heille oli aikaa ja hän ajeli hoitamaan heitä Etelä-Suomeen aina kun tarvittiin. Ihan viimeisinä aikoina hän kyseli tyttöjen kuulumisia ahkerasti ja oli kiinnostunut heidän tekemisistään.

Tyttärentytär Milka Paloniemi puhui koskettavasti pappansa muistotilaisuudessa:

"Olen kiitollinen siitä ajasta, jonka olen papan kanssa saanut viettää. Hän oikeastaan vaikutti elämääni jo kauan ennen kuin olin syntynyt.

Pappa syntyi vähävaraiseen Suomeen ja oli kosketuksissa sodan ja köyhyyden kanssa. Muistan hänen kertoneen, kuinka hänen tullessa koulusta kotiin, ei kotona ollut muuta kuin vettä ja jauhoja syötäväksi. Hän oli osa sitä työssäkäyvää sukupolvea, joka rakensi Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan.

Äitini syntyi vuonna 1966 eikä hänen enää tarvinnut huolehtia ruuan puutteesta ja hänen vanhempansa Lahja ja Antero pitivät huolen siitä, että äidilläni oli parempi ja hyvinvoivempi lapsuus, kuin heillä itsellään oli ollut. Itse olen syntynyt 2000-luvun suomeen, ja omassa lapsuudessani ja nuoruudessani sota ja köyhyys ovat olleet kaukaisia. Minua ja siskoani on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Pappa antoi minulle usein karkkirahaa ja äitini muisteli, että kun minä vauvana olin papan hoidossa Kyyjärvellä, oli pappa pyöritellyt tuttiani sokerikulhossa, jotta saisin vähän maistaa makeaa. Tämä tapahtuma symboloi minulle sitä, että jo syntymästäni lähtien pappa toivoi minulle parempaa lapsuutta ja elämää, kuin hänellä itsellään oli ollut. Hän tuki ja kannusti minua harrastuksissani ja opinnoissani. Papan ja koko hänen ikäluokkansa 1900-luvulla tekemä työ rakensi minulle ja muille ikäisilleni 2000-luvun Suomea, jossa on hyvä elää. Tämä ajatus herättää minussa suunnattomasti kiitollisuutta."

Antero toteutti unelmansa ja teki kaksi kirjaa. Ensimmäinen oli kuvakooste kotikylältä Vehkaperältä ja toinen valtavan työn vaatinut kirja Kuvia ja tarinoita Kyyjärveltä. Se kokosi yhteen valokuvia koko Kyyjärven kylästä. Kirjan tekeminen oli viedä voimat, mutta se saatiin valmiiksi ja Antero sai nähdä kuinka hänen tekemäänsä työtä arvostettiin ja painos myytiin loppuun.

Lauri Lahtinen ja Osmo Huhtala, nuo haalaripukuiset enkelit, mahdollistivat sen, että isä pystyi asumaan omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. He huolehtivat vuosien ajan kaiken talon lämmitykseen liittyvän ja muut käytännön asiat, mihin huonosti omilla jaloillaan liikkuva isä ei enää viimeisinä vuosinaan kyennyt.

Helmikuussa 2020, ennen koronakaranteenia ja vierailukieltoa katsoimme Kivirannassa hänen ottamiaan dioja Kyyjärven Kyvyn toiminnasta. Isä kertoi innoissaan kuvien taustoista ja henkilöistä. Heinäkuussa, ennen viimeistä sairaalareissua, saimme vielä ulkoilla, syödä uusia perunoita ja mansikoita yhdessä kauniissa kesäsäässä. Sitten voimat uupuivat ja isän aika tuli täyteen. Hänen hieno persoona, leikkisyys, iloisuus ja valtava elämänhalu säilyivät loppuun saakka.

Irmeli Huhtala-Paloniemi