Irma-äidin muistolle

Koko maailma hajoaa, kun illalla saa puhelinsoiton. Äiti on saanut sairaskohtauksen ja menettänyt yhteyden normaaliin elämään, tulee hätä päästä heti paikalle. Mitään ei voi tehdä. 

Äiti on aina ollut lapsen elämässä ja aikuinenkin on lapsi. Kun miettii aikaa taaksepäin,  tuntuu siltä, että äiti ei ole paljon muuttunut vuosien aikana, ehkä lihonut, ehkä laihtunut. Olihan hän viimeisten tapaamisten aikana jotenkin pienempi kuin ennen, hiuksiin tullut harmautta ja iho rypistynyt. Lyhyempikin ja askel verkkaisempi. Asioita täytyi kirjoittaa paperille, että varmasti muisti kertoa. Äidin ja tyttären välillä on ollut vuosikausia kuuma linja, tiettynä aikana soitettiin ja näin puhelut rytmittivät kyseistä päivää. Toki puhuttiin tarvittaessa muulloinkin.

Normaalit päivät kuluvat tavallisesti, rauhallinen hetki tuo koko ajan mieleen sen, että kaikki on muuttunut. Käytännön järjestelyjen jälkeen tajuaa, että loppuelämä jatkuu erilaisena. Puhelimessa on merkintä soitosta kaksi päivää ennen kuin maailmani romahti.

Kun saatoimme sinut maan poveen, taivas repesi ja kyyneleemme sekoittuivat elokuun sateeseen.

Niin, äiti. Sinä siellä, minä täällä. Kuiskauksen päässä toisistamme.

Tyttäresi Eija