Moottoripyörällä Hokkalan lähiympäristössä, Ahkioharjusta pohjoiseen. Kertojana Hannes Keskitalo

Pysähdyin pitämään tauon tultuani kentän eteläpäähän. Kun riisuin kypärän päästäni, kuulin miten lähimetsässä risu taittui äänekkäästi rusahtaen, kun sen päälle astuttiin. Käännyin katsomaan äänen aiheuttajaa ja näin puiden välissä kookkaan eläimen ruskean kyljen. Eläin katsoi moottoripyöräilijää uteliaasti, lienee ihmetellen, mikä oli pöristen liikkuva olento. Sitten isosarvinen metsäpeura kohotti kaulansa pystympään ja turpansa ylös ja pinkaisi kuin vieterien päällä, polvet korkealle nousten, ikään kuin koparat eivät olisi koskettaneet maata ollenkaan, piiloon metsän siimekseen.

Metsäpeura oli tapettu Suomessa sukupuuttoon 1800-luvun puoleen väliin mennessä. Vuoteen 1980 mennessä Venäjältä oli siirtynyt pieni metsäpeurapopulaatio Kuhmon Elimyssaloon. Sieltä onnistuttiin monien vastoinkäymisten jälkeen siirtämään muutama peura aitaukseen Kivijärven Koirasalmeen ja muutaman vuoden tarhauksen jälkeen metsäpeurat päästettiin vapauteen Suomenselälle, mihin alueeseen Ahkioharjukin kuuluu. Suomenselkä on metsäpeurojen ikivanhaa aluetta, mihin ne sopeutuivat välittömästi, niin että niiden lukumäärä on kohonnut noin tuhanteen päähän.

Ahkioharjun lentokentän kiitoradan suunta on hieman pohjoisesta luoteeseen. Kenttä tehtiin 1960-luvun alussa metsänlannoituksia varten. Se oli helppo rakentaa tasaista hiekkaharjua silottaen ja sen pituus on noin 600 metriä. Lannoituslentoja suoritettiin vähäisessä määrin. Silminnäkijöiden mukaan koneeseen lastattiin niin isoja kuormia, ettei se aina päässyt lentoon ensi yrittämällä lähtökiidon mennessä uusiksi. Myöhemmin, kun lannoituslennot olivat jääneet historiaan, eräs kyyjärveläinen maansiirtoyrittäjä, joka oli muuttanut Tampereelle, tuli pienellä lentokoneellaan Ahkioharjun kentälle viikonloppuisin sulan maan aikaan jatkaakseen siitä autolla Kyyjärven kirkolle. Moottoripyöräilijä muisti, kuinka lentokone oli ankkuroitu siipien päistä köysillä kenttään, ettei tuuli siirtelisi tai kaataisi sitä. Kun kentälle tuli vielä lisää lentotoimintaa, Metsähallitus kielsi kentän käyttämisen lentämiseen, koska se ei täyttänyt säädöksissä vaadittuja ehtoja.

Kentän vieressä, sen eteläpäässä on pieni tervahauta ja lähes kentän laidasta itään avautuu toista kilometriä leveä ja pitkä, rauhoitettu Valkeisneva, jonka itälaidassa, kilometrin päässä kentästä, sijaitsee Valkeisjärvi korkean Valkeiskankaan kupeessa. Moottoripyöräilijä näki männynrunkojen lomasta, kuinka matalalta paistava kesäyön aurinko valaisi Valkeisnevan kirkkaan keltaiseksi ja etäällä näkyi tummansinisenä Valkeiskankaan metsä.

Starttasin moottoripyörän käyntiin ja jatkoin matkaa. Aurinko paistoi mäntyjen välistä suoraan silmiin. Oli ajettava pää sivullepäin käännettynä, jotta ei olisi täysin häikäistynyt. Tien oikealla puolella kentällä oli jonkin matkaa riistapeltoa, jonka eräs hokkalalainen kunnosti aina pirkanmaalaisten metsästäjien puolesta. Moottoripyöräilijä mietti, että tässä historia toistaa itseään. Olihan niin, että ennen pysyvää asuttamista 1550-luvulla, Kyyjärvi kuului pirkkalaisten eränautinta-alueisiin ja nyt kun runsaat 450 vuotta on kulunut, pirkkalaiset metsästävät jälleen täällä.

Lähestyn kentän pohjoispäätä. Tässä olen joskus harjoitellut kiekon- ja moukarinheittoa. Tuossa olin eräänä syksynä laavussa yötä lähellä kentän sivussa olevaa vesikuoppaa. Eräs laavuporukasta, joka ei yöllä ollut saanut unta, kertoi kuulleensa omituisen huudon usvaisen Valkeisnevan takaa. Lieneekö ollut Valkeisjärven hirviö, joka siellä antoi merkkejä itsestään järven sumuisella ulapalla.

Lentokentän jälkeen 300 metriä ajettuani näin oikealla harjun päällä ison tervahaudan. Näillä seuduilla oli muinaisina vuosisatoina poltettu ahkerasti tervaa. Sen verran tiheässä on tervahaudan pohjia metsissä ja löytyypä erämaasta tervakämpän kiuaskin, kuten tästä noin kilometrin päässä luoteessa olevasta Hautakankaan reunasta, tiettömästä korvesta. Tie alkoi kaartaa lievästi koilliseen ja aurinko ei enää häirinnyt ajoa yhtä pahasti kuin aikaisemmin. Nelisensataa metriä ajettuani tulen tienkohtaan, missä eräs iso metsäneläin oli kerran vetänyt viimeisen hengenvetonsa...(jatkuu)