Halapaa hupia

Nauru voi tulla joskus ihan huomaamata niin ku sillä entisellä poijjalla. Se hymmyili ja naureskeli itekseen koulussa keskellä oppituntia. Opettaja kysy:"Mikäs sinua noin naurattaa?" Tämä vastas:"Aattelin vain mukavia."

Ennenvanhaan oli meleko tavallista, että kammarin seinät oli tapiseerattu sanomalehillä. Isä kerto meille kersolle miten ne oli pikkupoikina Toivo-velijesä kans kammarin sängyssä unta ootellessaan ruvenneet tavvailemmaan sanoja niistä seinäpaperista. Vähän kankeanpuoleisesti se oli sujunu. Viimen oli selevinny semmonen sana ku karvajyvä. Kyllä se oli  naurattanu niitä het hirveästi. Ei se vissiin ihan oikein menny, mutta saivatpahan ruveta hymyssäsuin nukkumaan.

Ihimisillä oli ajanvietteet ja harrastukset omasta takkaa, ei ollu vielä olemassa mittään seurustelukonneita.                    Äiti puhu ussein mitä ne oli isän Meeri-siskon kans harrastanu. Yhtenä pyhäpäivänä Meeri oli pujettanu ihtesä hienoks herraks. Arvi-velijen puku, ravatti ja hattu ja kaikki viimesen päälle. Ne oli lähteny pariskuntana Honkalehonmäille näyttäytymmään. Vissiin ne oli polokupyörillä hilijakseen ajellu että pääsöö äkkiä karkuun jos joku alakaa tekemään lähempää tuttavuutta. Kyllä oli usseassa talossa karteekit heilunu. Yks emäntä oli het ruvennu hättäilemmään ja järijestämmään tuppaa kuntoon ku tulloo hienoja vieraita. Ohi meni herra ja rouva eikä tainnu emännille ikkään selevitä mikä arvokas pariskunta siinä ajjaa posotteli.

Hyvin muistaa omaltakin kohalta miten herkässä nauru oli siinä rippikouluikäsenä. Ei tarvinnu muuta ku vilikasta kaveria ni alako naurattammaan. Ihan iliman syytä ja ussein vielä sopimattomassa paikassa, niinku kirkon penkissä, tai ku oltiin pyhänä kestingissä ja istuttiin kahavipöyvässä.                                                                                        Äiti muisteli yhtä tappausta ku ne oli nuoria tyttösiä, Kaisa ja Meeri.  Ne oli viettäny aikaa pihapiirissä ja kolunneet ulukorakennuksissa. Liiterin nurkassa oli ollu vanha ruostunu nisupelti. Jollekkin oli meinannu tulla hätä kätteen ja oli päästäny lykän siihen pellille. Myöhemmin tyttäret istu arvokkaasti kahavipöyvässä ja Meerille tuli mieleen se näky liiterin nurkassa. Se lausu Kaisalle hienosti kirijakielellä:"Valmiiksi paistunut vehnäskukko." Ne oli räjähtäny nauramaan ja toiselta oli roiskahtanu räkä kahavikupin lautaselle. Äiti ei kertonu miten tilanne jatku, mutta vois kuvitella, että joku sai hävetä silimät päästään.

Velipoika oli nelijän vanha ku vaari, Kankaanpään Jussi kuoli. Oli justiin tultu hautijaisista kottiin. Äiti viritteli hellaan valakeata. Poika istu penkillä, hymmyili ja alako itekseen nauraa tyrskimään. Äiti ihimetteli, että mikä nuin naurattaa. "Myö Pertin kans heiteltiin sikkaa kananmunilla", se sai sanottua. Äiti alako kuulustelemaan tarkemmin. Hautijaisten aikana kersat sai vappaasti leikkiä päineen, ei niitä kukkaan paimentanu. Vieno-tätillä oli tallissa sika kasvamassa. Poijjat kurkisteli ja syynäs joka nurkan ja menivät sikkaa kahtomaan. Kananpesäkin löyty ja siinä oli munia. Ei muuta ku kananmunilla sikkaa pommittammaan. Munasatteeseen joutunu sika vissiin röhki ihimeissään. Vieno-täti oli illankuhujassa menny sikkaa ruokkimaan. Täti oli säikähtäny, että sikkaan oli tullu joku tauti ku sen selekä oli ihan keltasena.

Ei sitä voi tietää vaikka tuommonen kananmunakuorrutus parantas lihan makua ja laatua. Kasvattaahan ne Japanissa jottain lihakarijaa hieromalla niitä riisryyniviinalla, lukemalla haikurunoja ja soittamalla niille rauhallista mussiikkia. Lihasta tulloo kuulemma het niin hyvvää. Ja on kallista. Myö Suomessa voitas voijella sikoja kananmunalla, lukkea Kalevallaa ja soittaa Sipeliusta. Tuloksena saattas olla laatua lautaselle Suomesta. Vois sitä ainakin kokkeilla!