Nimikaimat

 

Hyvät oppilaat, opettajat ja kiinalaiset vieraat

Talvisodan alkamisesta on kulunut 80 vuotta, tämän koulun perustamisesta 70 vuotta ja minun eläkkeelle jäämisestäni tästä koulusta 10 vuotta. Siinä monta syytä tähän juhlaan.

Isäni muistotilaisuudessa lupasin läsnäolleille veteraaniveljille mahdollisuuksieni mukaan vastata veteraanin iltahuutoon ja viedä viestiä heidän uhrauksistaan eteenpäin tuleville sukupolville. Tehtävämme on välittää tietoa, että he antoivat nuoruutensa ja osa lähes lapsuutensa Isänmaalle.

Varsinaisten sotatoimien päätyttyä 4.-5. syyskuuta 1944 aseleposopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Suomea velvoitettiin ajamaan saksalaiset pois Lapista. Tehtävään määrättiin 1920-luvun alkupuolella syntyneet, nuorimmat itärintamalla palvelleet sotilaat. Oman veronsa vaati tämäkin tehtävä. Useaan suomalaiseen kotiin tuli Lapin sodasta ikäviä viestejä aiempien lisäksi. Näin kertoi vaimoni isä Arvo Oikari eräästä tapahtumasta Tornionjokivarren Juoksengin kylässä lokakuussa 1944 kirjassa Kotiportista neljän tuulen tielle:

Olemme leirialueella seuraavana päivänä 17.10. puhdistamassa aseita, keittelemme korviketta ja lepäämme. Minua tulee yllättäen tapaamaan kaksi ikätoveriani, kotoisin Kimingiltä Karstulasta: Kauno Autio ja Erkki Viertamo. Tarjoan korviketta ja näkkileipää, sitä tavallista vieraanvaraa näissä hommissa. He mainitsevat hiljaisesti:

 - Mäen Eerokin kaatui eilen.

Olen aivan sanaton hetken. Eihän se ole totta, minähän näin hänet eilen aamupäivällä tiellä, kaksi heittimen ammusta vielä riippui edessä olkapäiden yli sähkötapsin varassa. Meidän on kuljetettava ampumatarvikkeita mukana koukkausreissuilla, kun kuormastot jäävät jälkeen ja tiet on miinoitettu ja sillat räjäytetty.

- Kyllä se on totta, pojat vain sanovat. - Meidän lääkintämies oli hänet tuonut tien varteen.

En voi uskoa asiaa todeksi. Lähden Eeron komppaniaan hyvin sekavin tuntein. Siellä tapaan sen lääkintämiehen, ja hän kertoo kantaneensa Eeron kallioisen ojan pohjalle. Oli pistänyt kasvoille muutaman kuusenhavun. Tajuan: siinähän eilen huomasimme havut kasvoilla lepäävän aseveljen. Hän olikin ollut Eero, en tiennyt. Minulle hän on ollut niin paljon enemmän: naapuri, kasvinkumppani, viisi viikkoa minua nuorempi. Yhdessä soitimme Tunturisatua kaksi vuotta sitten, kun lähdimme. Saatuani tiedon läheisimmän aseveljen, lapsuustoverin, menehtymisestä sydämeni sykkeeseen ja askeleihini laskeutuu Narvan marssin surunvoittoinen sointi.

Olen täysin tuskan murtama. Muistivihkooni kirjoitan murheissani: "Vähän yli kaksi vuotta sitten eräänä lokakuun päivänä lähdimme yhdessä. Iloisin mielin katsoimme tulevaisuuteen, vaikka lähtö kodista olikin vaikeata. Kuljimme yhdessä aina. Kaikki polut lapsuudestamme ja ensimmäisestä päivästämme armeijassa alusta lähtien olivat yhteisiä. Matkasimme sitten vielä Pohjolaan. Nuori elämäsi sammui niin odottamatta.

Jäin kuin orpona kulkemaan tunturipolkua edelleen kohti pohjoista. Kulkuni tuntuu raskaalle. Tiedän, että et enää koskaan tule iloisesti hymyillen vastaani, kuten aina ennen kun tapasimme."

Puheessani tulee vielä esiin toinen Eero Mäki.

Sodan jälkeen loppuvuonna 1944 liikekannalla oli kaikkiaan noin 700000-800000 suomalaista eli noin viides osa koko Suomen väestöstä. Paljon koteja oli jäänyt Neuvostoliiton rajan taakse ja tuhoutunut pommituksissa sekä saksalaisten polttamina Lapissa. Menetimme Laatokan Karjalan, Vienan Karjalan ja Petsamon alueet. Sotakorvauksia maksettiin 300 miljoonan dollarin arvosta. Suorastaan ihmeeltä tuntui että juuri sodasta selviytynyt ja köyhä maa pystyi tarjoamaan ensin väliaikaisen ja sittemmin vakinaisen asumuksen tällaiselle ihmismäärälle. Uusi elämä piti aloittaa ahtaassa kaupunkiasunnossa tai kylmällä asutustilalla.

 Loka- marraskuussa 1944 armeija alkoi kotiuttaa rintamalta sotilaita ja isät tulivat kotiin. Taisteluista kotiin palanneita isiä vaivasivat sotatraumat, jotka joskus purkautuivat pelottavina raivokohtauksina ja yöllisinä painajaisina, joista minullakin on muistikuvia. Äitien voimat eivät riittäneet lapsista huolehtimiseen, kun heidän harteilleen lankesivat aviomiehen hoivaaminen ja raskas arkinen työtaakka. Lapset jäivät murheidensa kanssa yksin. Sota muutti monen lapsen elämän.

Sotavuosista itsenäisenä säilynyt Suomi oli pahoin rampautunut, mutta kansallistunnoltaan ehjä. Kansakunta toipui, kun se alkoi kuntouttaa itseään omatoimisesti. Sinnikäs tasavalta nousi ripeästi ylös alhosta. Jälleen-rakentamisesta, siirtoväen asuttamisesta, elintarvikkeiden säännöstelystä ja sotakorvauksista suoriuduttiin alle kymmenessä vuodessa.

Kaikista vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta vanhemmat ajattelivat lapsiaan ja heidän tulevaisuutta myös täällä Vilppulassa. Koulutus luo uusia mahdollisuuksia. Vilppulassa oli kuusivuotinen kansakoulu. Mikäli halusi jatkaa opintoja ns. keskikoulussa oli lähdettävä joko Mänttään, Haapamäelle tai peräti Tampereelle. Muutamien vilppulalaisten keskuudessa syntyi huoli kun muuttoliikkeen ja suuren syntyvyyden vuoksi lapset eivät enää mahtuneet Mäntän yhteiskouluun. Kirkonkylän koulun opettaja Eero Mäki kutsui muutamia tuttaviaan Eeronpäiville toukokuussa 1948. Keskustelujen yhteydessä syntyi aloite Vilppulan omasta keskikoulusta. Niinpä kesäkuun 7. päivänä samana vuonna kirkonkylän koululle kokoontui 24 innokasta kouluasiaa eteenpäin ajavaa tukijaa, joista yksi oli Kolhossa syntynyt Irja Häyrinen, isäni serkku. Kokouksessa päätettiin perustaa uudelle koululle kannatusyhdistys ja sille johtokunta.

Koulu alkoi ns. kotikouluna. Pääsykokeiden jälkeen koulussa aloitti oppikoulun 1. luokan 38 oppilasta. Opettajia oli kolme ja koulua pidettiin alakansakoulun, Koivuniemen ja paloaseman tiloissa.

Koska Vilppulan yhteiskoulu aloitti yksityisenä väliaikaisissa ja puutteellisissa tiloissa niin oman koulurakennuksen saamiseksi järjestettiin erilaisia talkoita, myyjäisiä, arpajaisia. Lisäksi jouduttiin lainaamaan rahaa ja rakentamiseen pyydettiin ja saatiin erisuuruisia avustuksia.

Syksyllä 1953 kun uusi koulu vihittiin käyttöön niin koulussa oli viidessä luokassa yhteensä 149 oppilasta joita opetti alle kymmenen opettajaa.

Koulu oli maksullinen ja sinne pyrittiin useimmiten neljännen luokan jälkeen, joskus viidennenkin kun ei ollut päässyt 1. yrittämällä. Luokalle jäänti oli hyvin tavallista.

Halu koulunkäyntiin oli kova. Koulumatkat saattoivat olla jopa 17 kilometriä. Linja-autoja ei kulkenut. Koulumatkoja tehtiin milloin postimoottoripyörän kyydissä, maitoautolla tai polkupyörällä. Muutamat oppilaat muuttivat koulupäiviksi asumaan kylälle koulun läheisyyteen.

Selatessani rangaistuskirjaa näiltä ensimmäisiltä vuosilta niin tavallisimpia syitä rangaistuksiin olivat välituntipinnaus, tehtävien laiminlyönti ja erilaiset päiväkirjamerkinnät. Huomiota herätti varsinkin se kun peräkkäisinä lukuvuosina alkaen vuodesta 1953-1954 rangaistuksia oli: 11, 4, 10, 3, 9 ja vuonna 1958-1959 9 merkintää. Rangaistusmäärien vähäisyyteen yhtenä syynä oli varmastikin koulunkäynnin maksullisuus ja vapaaehtoisuus. Ankarimmat rangaistukset ovat olleet koulusta erottamisia määräajaksi sekä käytöksen alennus, syy varkaus. Yksi mielenkiintoinen rangaistuksen syy: Vilpin yrittämisen aie! Tämä jo kuulostaa siltä että opettajilla on ollut ajatustenlukijan taito.

Vuosien mittaan oppilasmäärä kasvoi tasaisesti ollen 249 kun koulu siirtyi kunnan omistukseen. Eniten oppilaita on ollut lukuvuonna 75-76 342. Siitä eteenpäin oppilasmäärän kehityksen tiedättekin.

Oppilasmäärän kasvaessa koulurakennusta on laajennettu useaan kertaan. Vuonna 1961 valmistui tämä osa eli liikuntasali lisätiloineen. Poikien liikunnan opetuksesta vastasi minunkin opettajanani ollut Aaro Eloranta Mäntän yhteiskoulusta. Hän oli kokenut talvisodan 40 asteen pakkaset Sallan rintamalla. Liikuntatunnit alkoivat aina sotilaallisella ilmoittamisella. Liikuntavarustus piti olla aina ohjeistuksen mukaan kuten armeijassa. Sisäliikunnassa esim. pienet sortsit. Jos niitä ei ollut niin sitten voimisteltiin vähän aikaa ilman vaatetusta. Joka kerran unohti varusteet niin ei kyllä unohtanut toiste. Minkälaisia seurauksia siitä olisi nykypäivänä?

Peruskouluun siirryttäessä valmistuivat fysiikan ja biologian luokat sekä hallinnolliset tilat. Viimeisen peruskorjauksen yhteydessä valmistui vihdoin ja viimein kouluun ruokala. Se oli luksusta se. Ei tarvinnut enää opettajien valvoa sitä että jokainen otti vain yhden voinapin. Siihen asti oli syöty luokissa. Ruokajärjestäjät hakivat ruokailuvälineet ja ruuan luokkiin sekä vastasivat luokkien siisteydestä ja tavaroiden pois viemisestä ruokailun jälkeen.

Aika aikaansa. Nyt eletään tätä päivää. Teillä oppilaat on parhaat mahdollisuudet opiskella ja saavuttaa hyviä oppimistuloksia. Vilppulan yhteiskoulu on ollut ja on erinomainen ponnahduslauta tuleville ammatillisille opinnoille ja hyvä työpaikka opettajille. Nauttikaa opiskelusta ja kunnioittakaa toistenne erilaisuutta. Täältä saaduilla eväillä tulette pärjäämään jatkossa.

Kiitollinen kunnioituksen tunne herää aina kun käyn Mäntän hautausmaalla. Siellä sankarihautojen välittömässä läheisyydessä lepää myös isäni, talvisodan ja jatkosodan kokenut isänmaan puolustaja. Hän oli maatamme puolustamassa useampana päivänä kuin mitä teidän perusopetuksen yhdeksään kouluvuoteen sisältyy, tunneista puhumattakaan. Niitä muistokivirivejä katsellessa ymmärrän, ettei itsenäisyytemme ja sen myötä kansalaisvapaudet ja yleinen hyvinvointi ole lahjaksi saatuja oikeuksia. Eivät todellakaan lahjoja. Päin vastoin, ne ovat kalliisti lunastettuja arvoja. Viime sotien myötä itsenäisyydestä maksettiin joka suhteessa korkea hinta.

Toivotan teille kaikille mitä parhainta juhlaa ja huomista itsenäisyyspäivää.

Rintamalla kaatui, haavoittui tai katosi runsaat 210 000 miestä, josta vilppulalaisia on 218.

Lähetämme täältä juhlasta Narvan marssin saattelemana seppeleen heidän sankarihaudoilleen, jotka antoivat suurimman mahdollisen henkilökohtaisen uhrauksen maamme puolesta.