Hauentuppi

Isä oli kova kalamies ja metästäjä. Verkolla ja katiskoilla se enimmäkseen kalasti. Joskus uisteli ja iskukoukulla piti kans kokkeilla kalaonnea. Ahkerasti se kävi järvellä ja äitillä oli syvänalus kippeä ku isä rupes viipymään vaikka piti vain yks katiska käyvvä kahtomassa. Pelekäs tietysti, että kalamies on hukkunu.

On yks esivanhemmista hukkunukin, tosin Kiminginjärveen. Martti-setä on puhunu perimätietona, että äitin vaarin, Juho Kotkan isä Erik Kotkanniemi oli hukkunu myllyreissulla. Pitihän minun se het tarkistaa Karstulan kirkonkirijosta. Se oli heleppoa ku tiesin kuolinpäivän. Kuolleijjen luettelosta löytykin: 30.1.1882 Löysä Erkki Kotka ja kuolinsyy Hukkunut Kiminginjärveen. Totta sillon oli ollu tammikuussa heikot jäät. Kirkonkirijosta löytyy mielenkiintosia asioita.

Hyvin meillä piisas kalaruokaa. Ussein paistettiin voissa haukea ja ahaventa, matteesta keitettiin keittoa ja isoja lahanoja äiti suolas issoon lasipurkkiin, tai oikein ison paisto leivinuunissa hiilloksella märkään voipaperiin ja sanomalehteen käärittynä. Suolalahana ruisleivän päällä on minun mielestä parasta. Ei pärijää sille kraavit, sun muut lohet.

Myö lapset käytiin ongella Lehtolan pyykkirannassa ja Lehtoniemessä. Kastematoja kateltiin perupellon reunasta. Joskus satteen jäläkeen iltahämärässä miehet kuluki selekä kumarassa taskulamppujen kans noukkimassa matoja kalansyötiks. Puron varren peltoläntille niitä nous palijon.
Yks onkireissu on jääny mieleen. Oltiin taas pyykkirannassa kaloja narraamassa. Särkiä sieltä nous ja jokunen kiiski. Riitta-serkku on kova kalamies. Siinä seisottiin rantakivillä onget tanassa, vahattiin silimä kovana nykkiikö. Elä huoli, Riitan onkeen nappas oikein kunnon saalis. Se veti siiman kirreälle ja vapakin taipu uhkaavasti. Myö muut seisottiin jännityksestä jäykkinä. Miten käy, kestääkö siima, miten iso kala siellä koukussa rimpuiloo? Viimen Riitta sai sen hivutettua lähemmäks rantaa ja nostettua ylös, eikä se onneks irronnu koukusta. Se olikin hauki! Pieni hauentuppi, mutta kumminkin. Kyllä myö ihimeteltiin ja ihhailtiin. Saalis irrotettiin ja heitettiin rantaheinikkoon särkien seuraks. Äkkiä uus mato koukkuun ja kokkeilemmaan tulisko lissää haukia. Ei ollu ennää syöntiä, kalat oli häipyny. Ruvettiin tekemään lähtöä. Säret otettiin kissolle, Riitan hauki piti laittaa oikein rassiin. Sitäpä ei löytynykkään mistään. Syynättiin tarkasti rantaheinikosta, mutta se oli teillä tietymättömillä. Oisko ollu niin eläväinen että pääs poukkimaan takasin vetteen. Meijjän ilimeet oli aika totiset, Riittaa harmitti varmasti eniten. Onhan se siltä iso asia saaha hauki rannasta mato-ongella. Vähän allapäin lähettiin talsimaan kottiinpäin. Ei siitä kumminkaan lannistuttu, jo samana iltana jatku kalojen narraaminen.

Äitille järvi oli vähän pelottava paikka. Totta sen uimataito ei ollu kovin häävi. Venneeseenkään se ei mielellään astunu. Yhtenä kauniina pyhäpäivänä isä sai sen houkuteltua soutelemmaan. Minä pääsin völijyyn, isä souti ja laitto äitin vetämään uistinta. Vähän se ensin esteli mutta istua törötti sitten totisena ku isä anto ohojeita. Ei menny kauan ku kala nappas uistimeen. Äiti oikein säikähti. Onnistuttiin pelastammaan saalis venneeseen. Siinä sätki ihan hyvän kokonen hauki. Kyllä näki äitin naamasta miten mielissään se oli ja varmaan vähän ylypeäkin. Näin sitä vain järvestä haukia nostellaan! Ei se ennää sen koomin kalalle lähteny, mutta muisti sillon tällön tätä kalajuttua kertoilla.