Vissiin ne on istunu pirtissä iltapuhteella kirvesvarsia veistämässä ja villoja keheräämässä. Emännän suuta on alakanu het hirveästi syyhyttämmään, ni eikö hetken päästä oo ovi auennu ja vieraita on pelemahtanu tuppaan. Siitä on päätelty, että jos suuta syyhyttää ni tulloo vieraita. Ja jos kissa pessöö ihteään korvan takkaa, tulloo kaukaisia vieraita. Mutta jos nenänpieltä syyhyttää, pistää vihaks.
Kersoja koitettiin saaha tottelemmaan pelottelemalla. Jos oli teheny ilikeyttä tai suusta oli livahtanu ruma sana uhattiin, että Taivaanisä puottaa kuuman kiven päähän. Eihän sitä sunkaan kukkaan uskonu semmosia kiviä olevan, mutta kyllä se vähän hätkäytti.
Kaivoon ei saanu kurkkia, siellä oli näkki, joka haukkaa. Jos ei pysy kiltisti kartanolla leikkimässä, tulloo suuri musta koira ja vie. Tuosta on mulle vissiin jääny eppäilys kaikkia koiria kohtaan.
Yks sääntö on pysyny mielessä tähän päivään asti. Ei saa laittaa leipää nurinpäin. Se liittyy varmaan leivän ja ylipäätään ruuan ja elannon arvostamisseen. Sammaan sarijaan kuuluu, ettei saa istua eikä pittää jalakoja ruokapöyvvällä. Vaistomaisesti tulloo jopa kaupan kassahihinalla leipä käännettyä oikeinpäin. Kahavipöyvvässä piti nouvvattaa tapoja. Jos leivonnaisia oli ennää yks jälellä, sitä ei passannu ottaa, piti jättää siihen eikä palijastaa ahaneuttaan. Lukihan jossain juhulien järijestelyoppaassa, että leivonnaisia varataan yks per henkilö ja vielä yks ylimääränen. Se oli varmaan semmonen varapulla. Äiti puhu olleesa jonkun toisen tytön kans ensimmäistä kertaa kahavilassa. Olivat tilanneet annokset ja ruvenneet nauttimaan. Siinä oli ollu kummallekkin kahavi, nisupulla ja pikkuleipä. Ne oli juonu kahavit ja syöny nisut, mutta jättäneet pikkuleivät lautaselle. Tarijoilija oli tullu sanomaan: ”Kyllä työ saatto syyvvä kaikki ku ootto ne kerran maksanu.”
Tottuutta ussein kaunistellaan ku hankalia asioita kerrotaan lapsille. Muistan hämärästi meijjän ensimmäisen kissan. Se oli mustavalakonen ja Söpö nimeltään. Se oli minun kaveri. Kanniskelin sitä ympäriinsä, roikotin kuulemma olokapäälläni. Sitten se yhtäkkiä katos, minä sitä kaipasin. Kertovat, että isä vei sen syvänmaalle. Siihen tietoon oli tyytyminen. Tottuushan oli, että isä oli sen lopettanu. Joku tauti siihen oli tullu eikä siihen aikaan kissoja eikä vissiin palijon koiriakkaan elläinlääkäriin tormuutettu.
Tutista minut oli vierotettu ovelasti. Tuti oli muka hukassa ja sitä kateltiin. Äiti oli sitten muistanu, sen jääneen Lehtolaan ja että nyt Martti-setä syö sitä. Minä oli vähän vajavaisella kielitaijjolla ankarasti paheksunu tuommosta käytöstä. Toppeana, käit puuskassa olin moittinu: ”Hyi, Martti aikatamees syö tutia!” Sillä velekkurilla multa jäi tutin syöminen, kummisetä sai pittää sen hyvänään.
Tuulikki Rauma
