Kun Tapani Hokkanen saapui Savonmaalta vuonna 1656 perustamaan Hokkalan uudistaloa, voisi olettaa, että hän saapui sulan veden aikaan veneellä, kuten Pölkitkin 97 vuotta aikaisemmin. Aluksi runsasristiriitaiset erämaat ja kalaisat vesistöt luovuttivat suuren osan ravinnosta uudisasukkaille,
Tapani poltti myös kaskea ja kun sitä räävittiin risukarhilla, olivat hän itse ja vaimonsa Sofia vetojuhtina maanmuokkausvälineen aisoissa. Kaskeen Tapani kylvi ohranjyviä ja kaskinauriin siemeniä. (Perunahan saapui Suomeen vasta vuonna 1762 eli runsaat 100 vuotta myöhemmin, kun Ruotsin armeijan suomalaiset sotilaat palasivat kotiseuduilleen Pommerin sodasta saksanmaalta tuoden miedon makoisan ja hyvinsäilyvän mukulakasvin völjyssään. Maaomenaksi ja maapäärynäksikin kutsuttu naurista ravintorikkaanpi, peruna korvasi pikkuhiljaa huonosti säilyvän nauriin. Kun Tapani sitten hankki hevosen, alkoi suomenhevosen noin 300 vuotta kestänyt aika veto- ja kantoeläimenä Hokkalan mailla ja mannuilla.
Suomalaisista hevosista luonnonvalinnan ja myöhemmin jalostamisen kautta, on polveutunut nykaikainen kantakirja suomenhevonen. Sen maatiaiset esivanhemmat ovat olleet noin 130-140 cm korkeita. Niitä ovat olleet villa- eli korpihevonen, joka ei ollut erityinen laji, vaan sillä oli puutteellisesta hoidosta monen sukupolvien aikana johtunut erittäin pitkä karva. Arvelisin, että Tapani Hokkasen ensimmäinen suomenhevonen saattaisi olla tällainen korpihevonen. Esivanhempia ovat olleet myös hämäläinen pikkuhevonen ja alkuperäinen karjalainen hevonen. (Lähde: Pikkujättiläinen vuodelta 1946, toimittanut Yrjö Karilas.)
Hevosen rodut jaetaan kahteen pääryhmään: lämminverisiin rotuihin ja kylmäverisiin rotuihin. Lisäksi on puoliverirotuja, sekä erilaisia pääryhmien välimuotoja ja alkuperäisiä maatiairotuja. Lämminveristen tyypillisimmät edustajat ovat arabialaiset ja englantilaiset täysverirodut. Ne ovat hoikkia ja pitkäjalkaisia juoksijoita ja sopivat ratsu- ja kilpahevosiksi, mutta ovat kehnoja vetojuhtia. Raskaita työ- ja kuormahevosia ovat vankkarakenteiset englantilaiset ja belgialaiset, 165- 175 cm korkeat, vetohevoset, jotka painavat vähintään 1,5 kertaa suomenhevosen massan. Ne ovat verkkaisia tasamaantallaajia, eivätkä selviäisi suomalaisessa maastossa. Tälläinen karvasäärinen, paksujalkainen parivaljakko vetää Sinerbrychoffin olutmainos vankkureita, joiden kuormana on jättimäinen oluttynnyri. (Lähde: Pikkujättiläinen vuodelta 1946, toimittanut Yrjö Karilas.).
Suomalainen maatiaishevonen, jonka kehitykseen maahamme tuoduilla ulkomaalaisilla hevosroduilla ei ole erityisempää osuutta, on yleistyypiltään keskikokoinen työhevonen. Se on tunnettu vetokyvyltään, nopeudestaan, kestävyydestään ja ketteryydestään. Suomenhevonen on vielä 20-vuotiaana käyttökuntoinen, kun sen sijaan kylmäveriset ovat jo 15-vuotiaana kuluneita. Lämminverisistä ei ole ollenkaan sellaiseen arkippäiväiseen työhön, mitä suomenhevoset suorittavat. Esimerkkinä suomenhevosen nopeudesta ja kestävyydestä mainittakoon, että Ruotsin kuningas Kaarle XI (kuninkaana 1660-1697) ratsasti Tukholmaan Kungsöristä, 150 km matkan, ajassa 9 tuntia 33 minuuttia. Suomenhevonen ravuri Eri-Aaroni juoksi jo vuonna 1940 kaksi kilometriä ajassa 2 minuuttia 55,6 sekuntia. (Lähde: Pikkujättiläinen vuodelta 1946, toim. Yrjö Karilas).
Jossakin ulkomailla on menneinä aikoina tehty koe, joka oli eläinrääkkäystä vailla vertaa. Testattiin kuinka kauan hevonen pärjää, kun ruoan- ja vedensaantia vaihdeltiin. Hevonen elää 25 päivää ilman voimakasta ruokaa juomalla runsaasti vettä, 17 päivää syömättä ja juomatta, mutta vain 5 päivää, kun syö voimakasta ruokaaa juomatta lainkaan vettä. (Lähde:Pikkujättiläinen vuodelta 1946, toim. Yrjö Karilas). Erämaan laivan, kamelin väitetään pärjäävän yhdellä juomisella pari viikkoa, ollen vielä tämän jälkeen hyvässä kunnossa.
Suomenhevosia vuonna 1944 oli 357 748 yksilöä. Vuonna 1950 niitä oli yli 400 000. Ne olivat korvaamattomia sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamisessa, maa- ja metsätöissä ja kuljetuksissa. Suomenhevosten määrä oli alimmillaan 1987, vain 14 000. Vuonna 2020 niitä oli 20 000, mikä oli kolmannes kaikenlaisten hevosten määrästä maassamme. Kyyjärvellä hevosia on ollut v. 1882 158, v. 1883 141, 1884 138, 1885 141, v.1886 137, v. 1910 169, v. 1920 163, v. 1929 247, v. 1941 254. Nämä olivat suomenhevosia varmaankin kaikki. Edellä luetellut olivat täysikasvuisia hevosia, minkä lisäksi oli varsoja seuraavasti: v. 1882 14, v. 1883 15, v. 1884 18, v. 1885 18, v. 1886 18, v. 1910 35, v. 1920 27, v.1929 12, v. 1941 66. Hevosten määrä Kyyjärvellä alkoi kasvamaan 1920-luvun lopulla ja kasvu jatkui aina 1940-luvun alkuun saakka. Se liittyi kääntöauran yleistymiseen. Raskas rautainen kääntöaura tarvitsi usein kahta vetäjähevosta aisoihinsa. Luontaistaloudesta vaihdantatalouteen siirtyminen puolestaan lisäsi monenlaista rahdinajoa ja ihmisten kyydityksiä. Sota-aikana hevosottolain nojalla valtiolla oli oikeus ottaa hevosia käyttöönsä. Hevosia astutettiin enemmän, koska tiineitä hevosia ei tarvinnut luovuttaa valtiolle. Siksi varsojen määrä nousi sotavuosina tavallista suuremmaksi. (Lähteet: Jaana Ojalan artikkeli suomenhevosesta Keskisuomalainen-lehdessä 6.9.2021. Kyyjärven kirja, Petri Hämäläinen, Kyyjärven maatalous 1800-luvun jälkipuoliskolta nykyaikaan. Pikkujättiläinen vuodelta 1946, toim. Yrjö Karilas).
300 vuotta kestäneen historiansa aikana hokkasten hevoset ovat olleet suomenhevosia, kahta lukuunottamatta. Jorma Uusimäellä oli 2 pienen hevosen näköistä Islanninponia, joita hän vuokrasi ratsastajille. Ne olivat kengittämättömiä. Hokkalassa ei ole ollut kantakirja suomenhevosta.
Vuonna 1907 perustettiin suomenhevosrodun kantakirja. Nykyisin sitä ylläpitää Suomen Hippos. Suomenhevonen on Suomen olosuhteisiin sopiva, monipuolinen, kestävä ja terve käyttöhevonen. Suomenhevosia jalostettiin käyttötarkoituksen mukaan juoksija-ratsu- ja työhevoslinjoissa. Alle 148 cm korkuiset suomenhevoset luokitellaan pienhevoslinjaan kuuluviksi. (Lähde: Jaana Ojalan artikkeli Keskisuomalainen 6.9.2021).
Suomalaisen korpi eli villahevosen tuonti Hokkalan uudistaloon onnistui Tapani Hokkaselta tiettömien aarniometsien läpi vesistöjä seuraten, koska hevonen oli pienikokoinen , ketterä ja erittäin maastokelpoinen. Hevonen mahtui yhtä kapeasta puiden välistä kuin isäntänsäkin.
Kun Hokkalasta oli käyty monesti Nopolassa, tallaantui maaperään jalankuljettava patikkapolku. Se oli kapea ja kivinnen ja puunjuuret paljastuivat, ollen kostealla ilmalla petollisen liukkaita ja suon kohdissa pintaan nousi upottava musta muta. Kärryillä ei siinä pystynyt kulkemaan eikä reelläkään sulanmaan aikana. Siinä saattoi ajaa korpihevosella, joka veti purilaita. Ne muodostuivat kahta puolta hevosta olevista aisoista, joiden alapäät harrasivat maata. Aisojen alapäähän oli tehty lava, jolla taakka kuljetettiin. Tavarat voitiin sitoa hevosen selkään taikka kuljettaa eläimen kupeilla riippuvilla laukuilla.
Hokkalasta lähtenyt polku jatkui Nopolasta Kimingin Oikariin. Jyväskylä-Kokkolatie oli jo 1600- luvulla yleisessä liikenteessä. Se kulki Lintulahden kautta Pölkkiin ja sieltä se jatkui ratsutienä Kokkolaan. Tie säilyi Kyyjärven seuduilla jalkapolkuna 1700-luvun lopulle saakka. Kuopiosta Lintulahden kautta Vaasaan päätettiin tehdä valtamaantie v. 1775. Valmis ratsutie se oli 1700-luvun puolivälissä. Tie sivuutti Hokkalan talon parinkymmenen metrin päästä. Se noudatti samaa linjaa, kuin nykyinen lännestä itään keskellä kylää kulkeva vanha valtatie. Postilinjaksi tie päätettiin ottaa v. 1777. Tie rakennettiin ajokuntoon 1780-luvulla. Lintulahdesta tuli kahden tien risteyskohta ja Kyyjärven nykypäiviin säilynyt päätieverkosto hahmottui 1800-luvun alkuun mennessä. Teiden kehittyessä suomenhevosen työtaakkakin keveni. Teiden kehityksen huippu saavutettiin vuonna 1966, kun Vaasan ja Kokkolan tiet 16 ja 13 valmistuivat kestopäällyspintaisiksi, 7 metriä leveiksi ensimmäisen luokan valtateiksi, mutta silloin ei enää kuulunut suomenhevosten rautakenkäisten kavioiden kopse öljysorapinnalla. Lähde: Kyyjärven kirja, Erkki Hujanen, Liikenne ja tiedonkulku).
Ruotsi ja Venäjä olivat sotineet vuosisadasta toiseen ja monesti taistelut olivat tapahtuneet Suomen alueella, mistä suomalaisille oli koitunut mittaamattomia kärsimyksiä. Kun Vaasa-Lintulahti. Kuopio tie päätettiin v. 1775 rakentaa valtamaantieksi, oli hienostelevalla Ruotsin kuninkaalla Kustaa III:lla (kuninkaana 1771-1792) muukin tarkoitus, kuin postinkulun helpottaminen ja nopeuttaminen. Taka-ajatuksena hänellä oli, että tietäpitkin oli helpompi hyökätä kestovihollisen Venäjän kimppuun, kuin rämpiä sotakaluston ja ruotsi- ja suomenhevosten kanssa risukkoisessa korvessa ja hyllyvillä soilla. Niinpä Kustaa kävi Venäjää vastaan turhan sodan 1788-1790, mikä päättyi ratkaisemattomaan.
Kestikievarilaitos toi maaseudun suomenhevosten omistajille ansaintamahdollisuuksia, kulkureittien varrelle perustettiin taverneja, joissa matkustajilla oli mahdollisuus yöpyä ja lepuuttaa hevostaan. 1600-luvulla taverneista alettiin käyttää nimitystä kestikievari. Matkustajat saivat niissä yösijan, ruoan, sekä tarvittaessa hevoskyydin. Kaikki kyytihevoset olivat varmasti suomenhevosia. Vuonna 1687 määrättiin Jyväskylä-Kokkola tien varteen yksi kestikievareista Kyyjärven Pölkkiin. Vonna 1784 määrättiin Kyyjärven kestikievariksi Kokkola-Jyväskylä tien ja Kuopio-Vaasa tien risteyskohtaan Lintulahden talo. Vuonna 1870 Kyyjärven kievari oli Kotkaniemessä. Vielä v. 1914 Lintulahdessa sijainneesta Jokisen kestikievarista annettiin kyytejä yhdellä suomenhevosella keskimäärin yksi vuorokaudessa, eli 365 kyytiä vuodessa. Näin ollen suomenhevonen oli työllistetty koko vuoden ympäriinsä. Kyyjärven viimeinen kestgikievari oli 1935-1938 Elias Kokkolalla. Lähde: Kyyjärven kirja, Erkki Hujanen, Liikenne- ja tiedonkulku).
Hokkala oli kahdeksanneksi läntisin kylä Keski-Suomen läänissä silloin, kun lääni perustettiin. Aivan pikkuriikkisen lännenpänä olivat nykyisin Keuruuseen kuuluvat Pihlajaveden seudun kylät Lehtomäki, Isoaho, Sällinkylä, Lappi, Karhulankylä, Karimo ja Pilli. Hokkala on entinen rajakylä Keski-Suomen ja Eteläpohjanmaan välissä. Ennen vuotta 1948, kylän keskeltä halkaisevan, vanhan valtatien eteläpuolella olevat talot kuuluivat Alajärveen ja pohjoispuolen talot Kyyjärveen. Vuonna 1949 tien eteläpioli liitettiin Kyyjärveen. Vuosisataiset kontaktit Etelä-Pohjanmaalle ovat olleet vilkkaammat kuin Keski-Suomeen päätellen siitä, että Hokkalassa puhuttiin Etelä-Pohjanmaan Järviseudun murretta, poikkeavasti Kyyjärven muiden kylien murteesta, mikä oli enempi savolaisvaikutteista. Hokkalasta Kyyjärven taajamaan kestyikievariin n. 15 km. Lähin kievari oli Alajärven Möksyssä n. 3 km etäisyydellä.
Möksyn kievaripaikka vaihteli Möksyn ja Saukon numeroiden kesken. Alajärven kievareista kuljetettiin vuosittain n. 1500-2000 matkustajaa 1870-1880-lukujen vaihteessa, jolloin talolliset kyyditsivät suomenhevosillaan päivittäin 4-5 kulkijaa. Hoiskon ja Kurejoen kievareissa oli 5 ja muissa majataloissa 3 suomenpollea. Oluen anniskelu antoi leimansa kestikievareille, koska ainoastaan majataloilla oli lupa tarjota olutta matkustajille. Vuonna 1887 alajärveläiset valittivat majatalojen käyttävän väärin mallasjuomien anniskeluoikeuttaan. Kievarit olivat julkisia kapakoita. Koska majatalot tarjosivat olutta paikalliselle väestölle, kuntakokous anoi kievareille anniskelukieltoa kuvernööriltä. Lähde: (Heikki Junnila, Alajärven historia).
Alajärven kunnan päätöksentekijät pysyivät vielä lähes 90 vuotta kielteisellä kannalla alkoholin myyntiin kunnan alueella, siitä lukien, kun kuntakokous oli anonut kuvernööriltä anniskelukieltoa pitäjänsä kestikievareille. Kun keskioluen myynti kaupoissa sallittiin v.1969, eivät Alajärven kunnan päättäjät sallineet vielä moniin vuosiin sitä myytävän pitäjänsä alueella. Alajärvi niitti mainetta viimeisimpiin kuuluvana ehdotonta raittiutta kannattavista kunnista, sitä vastoin kun suuri enemmistö kunnissa salli keskioluen myynnin. Alajärven valtuusto kantoi raittiuden soihtua niin korkealla, että keskioluen myynti aloitettiin vasta muutaman viimeisen kunnan joukossa. Mannakorven mailla tiputetut korpikuusen kyyneleet eivät kuitenkaan korvanneet Alajärven keskiolut vajetta, vaan kolmen tolpan olutta mielivät ihmisjoukoy soljuivat vapaamielisesti oluenmyyntiin suhtautuneiden kuntien kauppoihin, kuten Vimpeliin ja Kyyjärvelle. Samoilla reissuilla ostettiin näistä kaupoista muitakin hyödykkeitä. Näiden olutliberaalien naapuripitäjien kauppiaat tietenkin kiittelivät Alajärven, Soinin ja Perhon kunnanisiä, jotka eivät sallineet keskioluen myyntiä alueillaan, sillä se kasvatti heidän asiakaskuntaansa rutkasti.
Kun Jukolan nuoret veljekset olivat ryövänneet Männistön muorin kananpesän, he piileskelivät metsässä ja panivat kasteltuihin ryysyihin käärityt munat kihisevään tuhkaan paistumaan, samoin kuin kaskinauriitkin ja söivät maittavan aterian. Etsijöiden löydettyä heidän leirinsä pimeässä kuusistossa, he kuulivat Jukolan Juhanin laululavan.
Elettiinpä ennenkin,
vaik ojan takana oltiin,
Oja puita poltettiin
ja ojast OLTTA juotiin.
(Lähde: Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä).
Hannes Keskitalo
