Erikoisuutena mainittakoon, että maassamme on kokeiltu muidenkin elukoiden vetokykyä. Poro on mainio vetoeläin Lapin nietoksissa, mutta sen kuorma on monin verroin pienempi kuin suomenhevosella ja se on liian kevytrakenteinen vetämään raskaita työlaitteita, kuten esimerkiksi rautaista kyntöauraa. Väkivahva härkä on suomenhevosta väkevämpi, mutta se on kömpelön hidasliikkeinen ja tottelee ohjausta viiveellä, eikä kestä tuimia pakkasia. Muuli, joka oli hevosen ja aasin risteytymä, oli sirompi kuin suomenhevonen ja vähävoimaisempi ja se ei kestänyt Suomen talven pakkasia.
Kirjassaan ”Petsamo” Erno Paasilinna kertoo, että jatkosodassa Saksan natsiarmeija toi muuleja kanto- ja vetojuhdiksi suuren määrän Petsamon talveen. Ne tuotiin Kreikasta kesäkarvassa ja ne menehtyivät kaikki paukkupakkasiin huoltotien varteen. Myös saksalaisrotuiset hevoset, 1400 päätä menehtyivät kylmyyteen. Keväällä eläimien pakastuneet ruhot paljastuivat kinoksista pitkin tienvarsia n. 45 km matkalla Parkkinasta Litsan jokitörmälle saakka. (Lähde: Erno Paasilinna, Petsamo). Suomenhevonen sitävastoin oli kuin kotonaan hyisissä olosuhteissa.
Muuli on ketteräjalkaisempi kuin suomenhevonen ja soveltuu hyvin kantojuhdaksi vuoristoon. Se on nopea kävelijä ja vaikkapa, kun auto pyyhälti olhi tuhatta ja sataa, niin vanhat hokkaset siunailivat, että sehän meni, kuin miuli. Tämä sanonta oli tullut Amerikan kävijöiden völjyssä, sillä miuli oli väännös englannin sanasta mule (äännetään mjul) joka tarkoittaa muulia. 1950-luvulla kesäisin kulki Hokkalan läpi hevosten häntäjouhien ostaja kärryjä vetäen muulinsa kanssa, mikä meissä kersoissa herätti hämmästystä, mikä elukka se oli, kun poikkesi näöltään jonkinverran hevosesta.
Aasi taas on puolet pienempi, kuin muuli, joka on hevosen ja aasin parittelun tulos ja lisääntymiskyvytön. Aasi kantaa kokoonsa nähden hämmästyttävän isoja kuormia ja on itsepäinen, mutta se ei selviydy ulkotöissä pohjolan talvessa. Vetokoira on sitkeä ja kylmänkestävä, mutta liian kevyt vetääkseen esim. Fiskarsin rauta-auraa. Jos laittaisi koiravaljakon auran vetäjäksi, olisi meno liian rivakkaa ja täyskäännös pellonpäässä mahdoton. Hirveäkin on testattu, olisiko siitä vetoeläimeksi. Ensiksi havaittiin, että ruumiinmuoto oli sopimaton, sillä eturuumis oli painava ja takapää kevyempi. Sopivia länkiä ja valjaita oli mahdoton tehdä. Kun hirven perään valjastettiin reki, ei elukka piitannut ohjauksesta, vaan hyppäsi 2 metriä korkean aidan yli reki perässä. Varmaankaan 10 000 vuotta riittäisi, jotta hirvi oppisi tottelemaan suitsia. Lämminverisistä hevosista ei ole raskaiden kuormien vetäjäksi. Englantilaiset ja belgialaiset kuormahevoset ovat liian painavia ja kömpelöitä, tasamaan tallaajia Suomen maastoon.
Kymmenen tuhatta vuotta kestäneen luonnonvalinnnan ja viimeisten 200 vuoden aikana tapahtuneen ihmisen ohjaaman jalostuksen ansiosta on kehittynyt suomenhevonen, joka on kanto- ja vetohevonen pohjoisen maamme karuihin ja vaativiin olosuhteisiin. Se on vetänyt purilaita, risu-, nivel-, piikki-, jousi- ja rullakarhia, rekiä kärryjä, jyrää, niitto- ja haravakonnetta, ruumiinkuljetusrekeä tai -kärryjä, kun vainaja on saatettu kalmiston lepoon, (teksti ruumiinkantopaarien perälaudassa: Mors Omnia Solvit eli kuolema korjaa joskus jokaisen). Suomenhevonen on myös vetänyt sahroja nokista kaskenpintaa tökkien ja perunavakoja auraten ja peittäen. Kun Hongon Aaro kävi Hokkalassa tekemässä perunavakoja, hän möykkäsi koko ajan, kun Putte-suomenhevonen käänsi maata. Jos Aaro tilapäisesti lopetti kailotuksen, niin Putte pysähtyi, koska se tuntui epätavalliselta ja eläin ajatteli, että nyt oli jotain vialla.
Vanhaan aikaan peltojen kyntäminen ei ollut kovinkaan tehokasta. Auroja olivat hankoaura eli aatra ja kehäaura eli vältti. Kevyillä mailla aatra toimi kohtalaisesti, mutta raskailla mailla se kynti huonosti. Vältissä maata kääntävä osa oli puuta, mutta sitä oli tuettu voimakkaalla turvetta irottavalla rautavantaalla. Kyyjärveläisestä puu vältistä on Väinö Tuomaalan ottama valokuva Kansallismuseon kokoelmissa. Keski-Eurooppalainen kääntöaura levisi pohjoiseen Keski-Suomeen etelästä. Saarijärven Tarvaalan maatalousnäyttelyssä esitettiin kääntöaura jo 1863. Ensimmäisissä malleissa runko ja kurjet olivat puuta ja veitsi, vannas ja kääntösiipi rautaa. Myöhemmin aura valmistettiin kokonaan raudasta ja se puri kovaankin maahan ja mahdollisti heinänurmen ja luonnonniittyjen muokkauksen. Tehdastekoiset rauta-aurat yleistyivät Kyyjärvellä 1920-luvun alussa. Hevosten määrä alkoi kasvaa Kyyjärvellä 1920- luvun alussa mm. siksi, että raskas rauta-aura vaati usein kahta suomenhevosta vetäjäksi. Kyyjärvellä oli suomenhevosia v. 1920 163 kpl, v. 1929 247 kpl, v. 1941 254 kpl. (Lähteet Kyyjärven kirja, Petri Hämäläinen. Reino Kallio, vanhan Saarijärven historia).
Hokkalassa lienee kynnetty 1920-1930-luvuilla parihevosilla. Itse en muista nähneeni tällaita 1950-luvulta lähtien, vaan auraa veti aina yksi suomenhevonen. Kylän hevosia olivat mm. Kotasen Eemelin Lippo, Lassilan Kallen Sirkka, Uusimäen Laurin Polle ja Parkkosen Kallen Musta. Kalle Parkkosen pojat olivat kuolleet nuorina. Niinpä hän ottikin mukaansa tyttärensä Elman, joka tykkäsi ajaa ja hoitaa hevosta, opettelemaan maanviljelystä. Elmalle olikin mieluisaa tehdä peltotöitä suomenhevosen kanssa. Voimat karttuivat niin, että jo alle parikymppisenä hän jaksoi aurata täysiä päivä, että useat nerkooset miehetkään eivät meinanneet yltää samanlaiseen saavutukseen. Rauta-auroja oli erikokoisia ja painoisia. Kun yhdellä hevosella vedätettiin painavampia kiivun kääntäjiä, joutui eläin pysähtyä aika usein hengästystauolle.
Vaarini Kalle Parkkonen omisti Hokkalasta hieman koilliseen 10 km päässä olevan Kärensuon palstan, joka oli osoittain suota ja johon kuului Kärenlampi. Kesinä siellä käytiin tekemässä nevaheinää, mikä laitettiin säilöön pieleksille. Tietä pitkin kaikkein lähemmäksi Kärensuon palstaa pääsi Peuraperän Vääränmäen kautta, jolloin umpihangessa tarvitsi lopulta ajaa muutama kilometri. Heinää hakiessa oli joskus niin kantava hanki, että vaari ajoi sinne hankea pitkin suomenhevosellaan, Aution, Pohjoisnevan, Padonlampien ja Häntäharjun kautta, eikä kaviot menneet kertaakaan hangen läpi. Ennen kuin vaari oli aloittanut heinänajon, liittyi 1800-luvun loppupuolella Kärensuon heinänhakuun pöyristyttävä ja murheellinen tapahtuma. Hokkalalainen isäntä Crister Hokka eli Hokkka Risto haki runsaslumisena pakkastalvena Peuraperän Vääränmäen kautta suomenhevosellaan heinäkuorman Kärensuon niityltä. Paluumatkalla hän poikkesi lämmittelemään Ylä-Tikkasen taloon. Siellä vihamies ilman varoitusta löi kuolettavan puukoniskun Riston ohimoon. Kansantarinan mukaan puukko oli vielä pystyssä ohimossa, kun hänet tuotiin omaan riiheensä ruumislaudalle makaamaan Hokkalaan. Huhuttiin, että tämä oli kosto liittyen Vehkaperällä aiemmin tehtyyn miehen murhaan.
Hokkalan kylän suomenhevosten työpäiviin kuuluivat monenlaiset ajot, liittyen maatalouteen ja karjanhoitoon. Esimerkiksi lannanajo, heinänajo ja -niitto, maa-ainesten ajo, kuten kiven-, ravan-, saven- ja hiekanajo. Vaarilla oli saman katon alla navetan kanssa iso seinällinen rakennus, jota sanottiin rapaladoksi, missä eläinten lanta sekoitettiin ravan kanssa riittoisaksi lannoitteeksi pelloille.
Jotta ihmiselämä oli mahdollista kylminä aikoina Hokkalassa oli välttämätöntä lämmön tuottaminen. Se taapahtui pääasiassa puita polttamalla. Joissakin taloissa poltetiin kuivia halkoja tai rankoja. Joissakin taloissa rangat olivat ”pankalla”, mikä tarkoitti sitä, että suommenhevosen parireen pankoilla oli vastakaadettuja, tuoreita koivunrunkoja ja sytyspuuksi katalalatvainen, tervainen kuiva petäjä. Näistä sahattiin ja halottiin kuivana päivänä tarvittava annos ja kun pankat olivat tyhjät, haettiin metsästä uusi samanlainen satsi. Tuorekkin puu palaa paukahdellen tulipesässä, kun sai kuivan puun avulla syttymään. Aution Jussi eli oikealta nimeltään Johan Lund oli rationalisoinut rangan polton niin, että paloittelu jäi pois. Hän toi rangat sisälle, niin pitkinä, että ne ulottuivat peräseinästä takan pesään. Sitä myöten, kun ranganpää paloi, rankaa työnnettiinn peräseinästä syvemmälle takkaan.
Suomenhevosella ajettiin erkoiskuljetuksiakin Hokkalassa. Kun kovina pakkastalvina vesi meinasi loppua kaivoista, Lauri Uusimäki teetätti pulttilankuista vedenpitävän, tilavuudeltaan 2:n kuutiometrin laatikon ronkelinpäälle, jolla suomenhevonen Polle veti vettä karjalle Hokkalasta 400 m etelään sijaitsevasta Ruununlähteestä tai 500 m päässä olevasta Lamminjärvestä.
Veden lisäksi Hokkalan suomenhevoset ja karja tarvitsivat rehua. Joskus kevättalvella saattoi heinät loppua kesken ja niitä kuskattiin ”alamaasta”, niinkuin esim. Arvo Nivala teki, kun hän rahtasi 1940-luvun alun mallia olevalla Letukka-kuorma-autollaan heinäpaaleja Lapualta Hokkalaan ja Kyyjärven lähipitäjiin. Autossa oli kippi, joka nousi veiviä pyörittämällä ylös. Tuohon aikaan rautalangalla sidotut heinäpaalit painoivat 50 kiloa. Nykyisinhän pidettäneen jo 20 kilon paalia nostettaessa liiaan painavana selän terveydelle. Joskus kun oli huono heinävuosi, jouduttiin elukoille syöttää olkia, mutta niiden ravintoarvo oli vähäinen ja lehmät menivät umpeen, eli lakkasivat lypsämästä. Lampaille sidottiin lehtikerppuja lehtipuiden ja pensaiden oksista. Suomenhevosille valmistettiin apetta, mikä oli niille suurta herkkua. Lassilan Kalle oli antanut pojalleen 13 -vuotiaalle Matille luottamustehtävän tehdä iltaisin ape Sirkka-suomenhevoselle. Olin joskus katsomassa Matin ammattitaitoista työskentelyä. Noin 60 cm kanttiinsa oleva silppulaatikko täytettiin heinillä. Sitten varistettiin niiden päälle ruisjauhoja ja satsi kasteltiin ryöppäkiehuvalla vedellä, jota saatiin karjakeittiön muuripadasta ja apetta pyöritettiin ympäri silppukepillä. Jauhot antoivat appeelle niin herkullisen tuoksun, että kun se oli vähän jäähtynyt, niin Sirkka kävi hanakasti sen kimppuun. Joskus ape tehtiin silppumyllyn läpi ajetuista oljista. Talvella, kun suomenhevonen piti taukoa ja ei ollut ruohoa jyrsittävänä, sille ripustettiin pääpussi, jonka pohjaan sen turpa ulottui. Pussiin laitettiin kauranjyviä, mitkä olivat hevosen herkkuruokaa ja voimaevästä ja se söi ne pikkuhiljaa kielen ja turvan liikkeillä.
Jyvät kelpasivat myös ihmisten ravinnoksi, eritoten silloin, kun ne jauhettiin jauhoiksi. Muinaisissa yhteiskunnissa, joissa maanviljely oli pääelinkeino, jauhot olivat pääravintolähde, mistä leivottiin leipää ja keitettiin puuroja ja vellejä, joita syötiin päivittäin. Erikoisena ruokana keitettiin mm. Kyyjärvellä, Perhossa ja Kinnulassa ja niiden ympäristöpitäjissä muttia. Kyyjärven kirjassa Kirsi Liimatainen kertoo tämän tavan valmistuksesta seuraavaa: Muttia valmistettiin siten, että ohrajauhot kaadettiin kiehautettuun veteen. Niitä ei sekoitettu, vaan hierimen varren päällä pisteltiin reikiä, jotta jauhoot kypsyivät tasaisesti. Kyyjärveläinen sananlasku ”ei mutti ole mitään vieraan ruokaa”, kuvaa mutin arkista luonnetta. Arkisuudestaan huolimatta sen valmistaminen vaatii taitoa, sillä siitä ei saanut tulla liian kosteaa, kissanpäämuttia, vaan keitokseen piti muodostua tasaisesti pieniä kokkareita. Valmiin mutin joukkoon voitiin sekoittaa paistettuja sianlihan paloja. (Lähde: Kyyjärven kirja, Kirsi Liimatainnen). Perhon huoltoasemalla on ruokalajina ollut muttia nykyaikanakin.
Viljasta tehdyillä jauhoilla on ollut merkittävä osuus siinä, kun ihmiskunta on paisunut yli 9 miljardin persoonan, kokoiseksi ja vaikka kolmasosa ihmisistä elää aliravitsemuksen kiroissa, kasvu jatkuu. Tätä nopeaa kasvua pidetään jopa uhkana ihmislajin säilymiselle.Muita uhkia ovat ihmislajin säilymiselle ilmastonmuutos, luontokato ja ydinaseet.
Jauhoja ihminen on osannut valmistaa varmaankin hominoidisuvun (ihmissuvun) syntymisen aamunkoiton alkuhämärästä asti. Homo habiliksen (taitava ihminen), joka eli n. 1,7 miljoonaa vuotta sitten ja käytti alkeellisia kivityökaluja, melkeimpä voisi uskoa osanneen laittaa viljakasvien jyviä tasaiselle kivelle ja lyöneen ne murskaksi toisella kivellä. Näin syntyi karkeita ”jauhoja”. Hän saattoi ehkä myös hinkata jyviä kahden tasaisen kiven välissä, joita voitaisiin sanoa alkeellisiksi jauhinkiviksi. (Lähteenä muunmuassa Uusi pikkujättiläinen, Anto Leikola).
Homo erectus (pystyihminen) eli yli 1 miljoona vuotta sitten. Hän oli nykyihmisen kokoinen, mutta aivot olivat pienemmät. Hän harjoitti järjestelmällistä metsästystä takaa-ajaen ja väijyen. Hän kehitti monenlaisia aseita kivestä, puusta ja luusta ja asui luolissa ja risumajoissa, joiden keskellä oli nuotiopaikka ja joka siis tunsi tulen käytön ja harrasti nähtävästi rituaalista ihmissyöntiä. Tämä kulttuuripersoona kyllä varmasti osasi jauhaa villikasvien jyvistä jauhoja kaskikivien avulla. (Lähteenä Uusi pikkujättiläinen, Anto Leikola.
Mitä sitten historia kertoo jyviä tuottavan maanviljelyn muinaisuudesta. Noin 9000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua (lyhennetään eaa) eli 11 000 vuotta sitten Mesopotamiaan alkoi syntyä kyläkuntia, joiden asukkaat olivat valmistaneet leipää villistä vehnästä. (10 000 vuotta sitten jääkausi loppui Suomen etelärannikon kohdalla). Järjestyneempi maanviljelys alkoi, kun Palestiinaan syntyi maailmman vanhin tunnettu kaupunki Jeriko 8000 vuotta eaa eli 10 000 vuotta sitten. Siellä olivat viljelyskasveina hirssi ja villivehnä ja leikkuusirpit olivat piiteräisiä. Noin 6000 vuotta eaa eli 8000 vuotta sitten Qualat Jarmon harjanteella Itä-Irakissa asukaat viljelivät viljaa. Kun maanviljely tuli Keski-Eurooppaan 5000 vuotta eaa eli 7000 vuotta sitten, ensimmäiset maanviljelyn merkit näkyivät Lepenski Virin asuinpaikalla Tonavan Rautaportin äärellä. (Lähde mm. Uusi pikkujättiläinen, Veikko Kallio, Kyllikki Laakso).
Noin 2500 vuotta eaa eli 4500 vuotta sitten, Lounais-Suomeen keskittyneen vasarakirves-kulttuurin piirissä harjoitettiin jo maanviljelyä. Lähteenä mm. Uusi pikkujättiläinen, Kyllikki laakso).
Alkuaikoina metsästys ja kalastus tuottivat enemmän ruokaa, kuin maanviljelys, jonka harjoittaminen tuotti tiiviin kyläasutuksen, missä taudit levisivät helpommin kuin enemmän hajallaan olevien metsästä-keräilijöiden keskuudessa, joiden ravinto oli myös aluksi monipuolisempaa, kuin vain viljaruokaa syövissä maanviljelyskylissä, mikä heikensi tautien vastustuskykyä.
Kun Tapani Hokkanen vaelsi savonmailta ja perusti Hokkalan erämaatalon 1656, myös hänelle ja pesueelleen, aluksi runsasriistaiset erämaat ja kalaisat vesistöt antoivat valtaosan murkinasta. Tapani aloitti maanviljelyn ja niinpä hän savon savuavilta kaskimailta opitulla ammattitaidolla parin vuoden päästä poltti vähäisen kasken. He äestivät sitä risukarhia vaimonsa Sofian kanssa kiskoen. Tuhkaan Tapani kylvi ohraa ja kaskinauriin siemeniä. Tapani hankki ennenpitkää suomenhevosen. Se ollee Villa- eli korpihevonen, jolla oli erittäin pitkä karva ja näin alkoi n. 300 vuotinen suomenhevosen aika Hokkalan viljelyksillä ja metsien sinessä.
Vilja kasvoi kaskessa tähkäpäät varttuivat. Niistä hinkattiin käsikivien välissä jauhoja. Myöhemmin, kun sadot kasvoivat moninkertaisikksi, piti ottaa luonnonvoimat avuksi. Jalka- ja ratasmyllyjä pyöritti virtaava vesi. Tuulimyllyn nimi jo sisälsi voimanlähteen. Jauhoista leivottiin leipää ja keitettiin puuroa ja velliä, mikä antoi tervetullutta vaihtelua ainaisiin liha- ja kalaruokiin. Ajan kuluessa riista- ja kalasaaliit alkoivat ehtyä ja silloin jauhot ja kaskinauriit pitivät väen elossa. Pohjois-Hämeen uudisasutusalueella, myös Kyyjärvellä, oli kaskiviljelyssä oma huuhtamenetelmä, missä kaski kaadettiin havumetsään tai järeään havupuuvaltaiseen sekametsään. Se hakattiin syksyllä ja parin vuoden päästä, juhannuksen tienoilla, hakkuu poltettiin. Palon jäleisenä päivänä viljan ja kaskinauriin siemenet ripoteltiin tuhkaan. Kaskeen ei tarvinnut käyttää niin paljon siemeniä kuin peltoon. Viljasato saatiin 2 ensimmäisenä vuotena ja 2 seuraavaana heinäsato. Ensimmäisenä vuotena huuhtakaskesta saatettiin saada jopa 100 kertainen sato. Pellosta viljasadon arveltiin olleen 1600-luvun puolessavälissä 6-8 kertainen. Yleisimmät viljalajit olivat, asumisen alusta lähtien, ruis ja ohra. Kaskiviljely tuhosi metsiä valtavia määriä nopeasti. Vuonna 1734 annettiin metsäjärjestys, millä pyrittiin rajoittamaan kaskenpolttoa. Suur-Saarijärven talonpojat valittivat asiasta valtiopäiville 1746. Siinä sanottiin, että pitäjässä oli yllin kyllin metsiä kaskeamiseen, josta väestö sai suureksi osaksi tomeentulonsa. Pölkin ja Nopolan yhteinen kaskikylvö oli vuonna 1634 vajaa 17 prosenttia ja 1635 lähes 38 prosenttia peltokylvön määrästä. Suur-Saarijärven alueella kaskenpolton merkitys pysyi suurena vielä pitkään, sillä 1800-luvulla kaskikylvö edusti vielä runsasta 40 prosenttia kokonaiskylvöstä, mutta alkoi sen jälkeen vähentä. Kaskea poltettiin Kyyjärvellä vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. (Lähteenä mm. Reino Kallio, Vanhan Saarijärven historia. Kyyjärven kirja, Reino Kallio).
Taneli Hokkasen suomalaisen Villa-eli korpihevosen väri muuttui tuhkanharmaaksi, kun se pölyävässä kaskessa veteli risukarhia ja sahroja raskaasti tömistäen. Hienonhieno tuhkanpöly tunkeutui eläimen turvan sisälle ja pitääkseen ilmaröörinsä auki hepo joutui pärryyttelemään sieraimiaan yhtenään.
Kansan suusta siepattua: Ajomies elä lyö hevostas. Hevosmies elä lyö ajostas.
Hannes Keskitalo
