Suokannassa kokoonnuttiin kesähartauteen, jossa luonnon rauha ja lempeä tuuli loivat hiljaisen, pysäyttävän tunnelman. Ilta antoi tilaa muistoille, yhteiselle läsnäololle ja kesäisten virsien laululle.
Kivi muistutti surusta, kaipauksesta ja siitä, miten väliaikaiseksi tarkoitettu lepo voi joskus venyä pitkäksi osaksi surun kulkua. Ne kertoivat tarinaa, joka elää yhä, vaikka vuodet ovat kulkeneet ja sammal peittänyt maan.
Tilaisuuden yhteydessä istutettiin kuunliljaa symboloimaan jatkumoa – perinnettä ja muistoa, joka siirtyy nuorille sukupolville. Kuunlilja kertoo, että vaikka aika kulkee, yhteys menneeseen säilyy.
"Hiljaa hongat huminoivat,
suon reunalla kuuset kuiskas.
Pitkä oli tie kirkolle,
pitkä viel surun taival.
Siihen tehtiin pieni kumpu,
sammal peitti mullan pinnan.
Kesähauta, hiljainen paikka,
odottaja aikojen sylissä.
Ei se ollut viime lepo,
ei iäinen maan syleily.
Oli vain se välipysäkki,
matkan raskaan rauhaisa hetki.
Äiti itki, isä vaikeni,
lapsi piteli kädestä toista.
Tuuli vei jo sanat kauas,
rukous jäi kuusten alle.
Kun taas tietivät tiet kulkea,
joet kantaa, maat kuiveta,
nousi arkku viime matkalle,
kirkon kelloin saatettuna.
Mutta yhä suo sen muistaa,
hongat laulun hiljaa kantaa.
Ei aika vienyt kaikkea pois,
ei sammal peittänyt muistoa.
Jokaisella askeleella
kaikuu mennyt sukupolvi –
hiljaa, mutta unhoamatta."
Runon kirjoittaja tuntematon.
