Se oli hevosta pienempi ja hoikempi ja ketteräjalkainen. Hokkalaankin oli tullut Amerikan suomalainen sanonta, jos mentiin oikein lujaa, että meni kuin miuli, joka oli otettu finengelskaan englannin sanasta mul (mjul)=muuli=miuli. Ilmeisesti muuli on nopea kävellä. Vuoristossa se on ketterämpi, kuin hevonen. Kylässä on ollut hevosia seuraavasti (en muista kaikkia): Kallen tuvalla oli Sirkka, jonka appeenteko oli uskottu Lassilan Matille. Kotasen Eemelin hevosen nimi oli Lippo. Onnelan Laurin taisi olla Polle. Laurille tuli Hevosviesti-lehti. Mauno pojan mukaan Lauri oli vaihtanut 21 kertaa hevosta kuukauden aikana ja hävinnyt joka kerta. Hevosten määrässä saattaa olla jonkin verran liiottelua. Pohjosen ja Lamminkankaan hevosten nimiä en muista. Iso-Lauri Nylander hankki 2 varsaa, joista hän alkoi kasvattaa kilpahevoset. Onnelan ladossa olivat 2 kilpakärryä ja yksi kilpareki valmiina. Jurvasta tuli Penttilä niminen mies antamaan valmennusohjeita. Hän järjesti ravikilpailut Iso-Laurin kanssa Möksyssä. Startti oli pienviljelijäin talon kohdalla ja ravattiin Savonjoen suuntaa ja takaisin. Varsojen kasvatus jäi kesken vanhalta mieheltä.
Turpeisen Matti, Maasalanmäen kauppias ajoi hevosella Hokkalan läpi, kun meni hakemaan täydennystä kauppaansa Villehart Saukon kaupasta Möksystä. Haartin kauppa oli ikään kuin tukkukauppa lähiseudun pienemmille kaupoille. Ajaessaan takaisin täydellä kuormalla, kersat ottivat kyytiä reenjalaksilla. Heitä oli kielletty, mutta he eivät ymmärtäneet, että he lisäsivät hevosten taakkaa. Matti ei sanonut itse mitään. Hongon Aaro kävi ajamassa meidän perunanvakoja sahroilla. Hän komenti hevosta kaiken aikaa esimerkiksi: Tie paranoo, vauhti kovenee. Jos hän lakkasi hetkenkin remeltämästä, hevonen pysähtyi, koska se ajatteli, että nyt on jotakin vialla. Hevosen nimi oli Putte.
Jorma Saukko esitti kutsunnoissa haluavansa hevosmieheksi ja toive toteutuikin. Armeijan hevosmiehen osa ei ollut niin helppo, että kun toiset marssivat hikipäässä raskaita kantamuksia selässä, niin hevosmies istuu kärryn nokalla ja antaa hevosen marssia puolestaan. Armeijan hevosista osa oli hyvin hermostuneita. Hoitajat vaihtuivat lyhyen ajan päästä ja edellinen ikäluokka härnää hevosia poislähtiessään, jotta ne olisivat mahdollisimman hankalia uusille hevosmiehille. Piltussa ollessaan, jonkun epämiellyttävän äänen kuullessaan, muutamat hevoset antavat kovia ja korkeita takapotkuja, niin että jos vahingossa menee liian lähelle, niin henki pois.
Pohjosen Kauko oli armeijassa Niinisalossa, jossa oli paljon hevosia. Jostakin syystä hän joutui menemään hevosen pilttuuseen. Hevonen alkoi painamaan häntä kyljellään seinää vasten. Kaukolla oli sattumalta kädessään vesuri. Hän laittoi sen poikittain hevosen kyljen ja seinän väliin ja sanoi hevoselle, että paina nyt.
Jorma Saukko ja toinen hevosmies ajoivat peräkkäin Kainuun Prikaatissa Kajaanissa. Jorma ajoi edellä. Toiselta hevoselta katkesi aisa ja he laittoivat sen sijalle remmin. Nyt alkoikin myötämäessä reki tulla hevosen kintuille. Hevonen säikähti ja hyppäsi Jorman rekeen. Se pysyi jaloillaan. Näky oli valokuvauksellinen, kuin reki perässä oleva hevonen seisoi Jorman reessä ja Jorma istui hevosen vatsan alla. Mies ja hevonen eivät loukkaantuneet.
Ollessani armeijassa pari vuotta myöhemmin 1968-1969 Kainuun Prikaatissa ei enää ollut hevosia, muutamaa ratsuhevosta lukuun ottamatta. Talvella 1969 kenttätykistön ampumaleirillä Rovajärvellä. Rovaniemen ja Kemijärven lähellä, olivat kaikki Suomen kenttätykistö-varuskunnat motorisoitu, paitsi Suomen suurimman tykistövaruskunnan Niinisalon yksi patteristo, joka oli kuin historiallisena jäänteenä hevos vetoinen. Sen sijaan, että tykkejä vetämään olisi valjastettu tavanomaiset 4 hevosta, niitä vedettiin nyt 3:mella. Lunta oli toista metriä korkeasti. Viikon kuluessa hevoset väsyivät niin kovasti, että tykit piti hakea metsästä pois traktoreilla.
Hokkalan hevosenomistajat osasivat kengittää hevosensa. Seisottiin selkä hevosen menosuuntaan ja nostettiin kinttu jalkojen väliin. Siinä oli kavio nurinpäin esillä. Ensin irrotettiin kuluneen kengän naulat hohtimilla. Sitten tasoitettiin kaviota raspilla. Kenkä asetettiin kohdalleen ja kiinnitettiin nauloilla. Naulan pään tullessa esiin kaviosta laitettiin siihen vastaan rautaesine, jotta naulan kärjet kääntyisivät ulospäin. Tämän jälkeen naulan kärjet katkaistiin. Sitten vielä lyötiin naulojen päitä enemmän vinoon, jotta kengät pysyisivät varmasti kiinni. Naulattaessa piti olla tarkkana, ettei naula mennyt lihalle, jotta hevonen ei alkaisi ontua.
Luokki tehtiin paininpuulla. Se oli puusta tehty puoliympyrä, jonka ympärille oli tehty tapinreikiä. Puoliympyrä kohosi seinästä n. 10 senttiä. Laite oli ulkoseinällä Hevosen luokki tehtiin esimerkiksi raidasta. Otettiin n. 7 sentin paksuinen ja 2 metriä pitkä riuku, jonka toinen puoli veistettiin sileäksi. Riukua alettiin vääntämään paininpuun alareunasta lähtien puoliympyräksi. Aina kun riuku taipui laitettiin tappi estämään, ettei se oikenisi. Kun jännitettä tuli lisää alettiin vetää kauempaa köydellä. Tapin laittajan työ oli vaarallista, koska hän seisoi paininpuun edessä, jotta ylettyi laittamaan tapin kohdalleen. Kun riuku oli saatu paikalleen, se jätettiin kuivumaan. Sitten tuli kauppaan teräsluokit, mutta vielä tehtiin luokkeja vanhalla konstilla.
Vaari putosi metsässä hevoskuorman päältä niin, että hänen kylkensä osui terävään kantoon. Kylkiluita katkesi tai murtui. Kylkiluiden kohdalle vartalon ympärille, laitettiin tiukka side. Hengittäessäkin pisti ja rykiä ei kärsinyt. Piippua ei voinut polttaa. Kalle korvasi kessunpolton imemällä suussaan tulitikunpalaa. Tämä tapa säilyi hänellä koko elämän ajan.Vaari oli hankkinut ennen sotia pienikokoisen, mutta sitkeän mustan hevosen, jonka nimeksi pantiin Musta. 1950-luvun jälkipuoliskolla Musta oli yli 20 v. vanha ja sen hampaat olivat kuluneet, niin että se ei kyennyt syömään heiniä. Vaari yritti monenlaisia ruokavaihtoehtoja, mutta ne eivät kelvanneet Mustalle ja se lakkasi syömästä kokonaan. Vaari ei halunnut laittaa ystäväänsä Itikan-teurasautoon, missä eläimet olivat paniikissa oudossa liikkuvassa kopissa , päästellen imelältä oksennukselta ja rikkihapolta lemuavia stressipaskoja ja kuljetuksen jälkeen täpötäyteen säilytystilaan ahdettujen pelokkaiden ja hermostuneiden eläimien joukkoon Mustaa. Hän ei halunnut nähdä Mustasta tehtyä punertavaa hevosmakkaraa. Pidettiin Lassilan Kallen kanssa palaveri. Hänellä oli järeä pistooli. Tauno Kriivarinmäki kaivoi haudan Mastopellon viereiseen lepikkoon. Tauno haki hevosen. Vaari ei halunnut nähdä tapahtumaa. Tauno talutti Mustan haudan viereen ja kohta Kallen ase jyrähti. Laukaus osui oikeaan kohtaan ja hevonen rojahti kyljelleen. Kotvan kuluttua Kalle ampui varmistuslaukauksen. Tauno peitti haudan. Viikkoa myöhemmin pellolta löytyi hevosen sääriluu. Vaikka haudalla ei näkynyt kaivamisen merkkejä, niin kettu oli ottanut luun.
Nyt 2010-luvulla Markku Parkkonen naulasi ristin ja pystytti sen Mustan haudalle Pentti Parkkosen kanssa.
Mirkku Kriivarinmäki (nyk. Iiruu) ja allekirjoittanut, emme ajaneet Mustalla, koska olimme liian nuoria, vaan ajoimme vaarin uudella ruskealla hevosella. Vaarilla oli Hokkalasta n. 10 km pohjoiseen Kärensuon palsta, mistä korjattiin nevaheinää karjalle. Lähellä Perhon puolella tekivät heinää Viitalat. Vaari teki Kärensuolla heinää sotiiin asti ja Saukon Aukusti sotien jälkeen. Joskus oli niin kovat keväthanget, että hevosella ei uponnut askeltakaan. Heiniä ajettiin myös Vääränmäen kautta, sieltä ei ollut palstalle, kuin muutama kilometri.
1920-luvun jälkimmäisellä puoliskolla vaarilla oli 2 hevosta. Vaari antoi tyttärensä Elman (Keskitalo) käydä koulua toisella hevosella, mihin mahtuivat kaikki Hokkalan koululaiset kyytiin. Möksyn koulussa oli niin ahdasta, että 2-hengen pulpeteissa istui 3 oppilasta. Seuraavan hevosen vaari osti Huosianmaan Nivalasta. Hevonen oli ruskea ja isompi kuin Musta. Sillä ei ollut nimeä, niin sanon Ruskeaksi. Sillä ajettiin talvella vähän, niin se oli liian virkku, päästessään tallista ulos. Kesällä se oli laiska. Kovimmat työt sillä oli heinänteossa, kun se veti niitto- ja haravakonetta ja heinärekeä. Luonteeltaan se oli äksy ja arvaamaton. Sanottiin että sille oli tullut luonteen vika, kun se oli peruuttanut pakaransa rikkonaiseen ikkunaruutuun. Kun mentiin Mirkun kanssa hakemaan heiniä, niin kääntyessään se yritti katkaista aisat tehden liian jyrkän käännöksen. Kerran se ilman mitään varotusta puraisi minua olkapäähän.
Mirjami Iiruu (Kriivarinmäki) kertoo Ruskeasta seuraavan tapauksen: Minä olin kova hevosmies ja halusin heinäpellolla ajaa haravakonetta ja heinärekeä, Kun tulimme puoliselle vaarin, Elma tätini ja serkkuni Hanneksen kanssa , ukonilmakin oli nousemassa päälle ja Elma sanoi minulle, että laita tuo hevonen kiinni tuohon kaivon viereen ja niinhän minä teinkin. Pian Elma huomasi (takkalasista), että hevonen seisoo takajaloillaan kaivonkannella, kun suitset olivat kiristyneet, kun en ymmärtänyt irroittaa niitä siloista. Onneksi kaivon vieressä oli kirves ja Elma sai lyötyä suitset poikki ja hevonen hyppäsi maahan. Puinen kaivonkansi kesti hevosen painon ja siitä päästiin pelkällä säikähdyksellä.(Lähde esi-isämme Kalle Parkkosen historiikki 14.08.1880-04.04.1967. Mirjami Iiruun esitelmä Parkkosen sukuseuran 4.sukujuhlassa ja sukukokouksessa 18.08.2019 Eräkartanolla Kyyjärven Nurmijoella. Moniste 22.07.2019)
Vaikka vaaria kiellettiin lähtemästä hevosen kanssa metsään, ollessaan iältään jo kahdeksalla vuosikymmenellä, hän kuitenkin vängällä lähti. Sitten hän yllättäen lopetti metsäretket. Viimeiseltä palattuaan hän ei kertonut, että jotain poikkeuksellista olisi tapahtunut. Viikkojen päästä hän tunnusti, että hän oli kaatunut ja hevonen oli vetänyt parireet hänen yli. Ihme kyllä hän ei loukkaantunut.
Joskus nuorena hänelle oli sattunut läheltä piti tapaus. Hän oli ajanut niittokonetta ja hevonen oli pillastunut ja lähtenyt laukkaamaan isoa veto-ojaa kohti. Leikkuterät olivat toiminnassa, joten sille puolelle konetta ei ollut mahdollista hypätä. Kuitenkin ennen hyppyä toiselle puolelle, hevonen sai jarrut päälle aivan ojan reunassa.
Vaari piti tallissa lehmää ja hevosta. Lehmästä luopuminen oli vaikeaa ja hevosesta luopuminen tuskallista. Hevosista luovuttiin, kun traktorit tulivat.
Mustalaisetkin lopettivat hevosilla suoritetut kyläkierrokset, joten Hokkalassa ei nähty pariinkymmeneen vuoteen hevosia. Sitten Jorma Uusimäki hankki 2 Islannin ponia. Ne olivat jonkun verran pienempiä, kuin suomenhevoset. Muutaman vuoden päästä Jorma luopui poneistaan.
Hokkalan ja Möksyn miehiä asui kämpässä 1940-luvulla, käyden savotassa ympärillä olevissa metsissä. Muualta tulleiden ajomiesten joukossa oli sadisti, joka teki ylisuuren kuorman hevoselleen ja kun se ei saanut kuormaa liikkeelle, hakkasi hevosta käsivarren paksuisella rangalla. Hokkalan ja Möksyn miehet näkiväty tapauksen He sanoivat hevosmiehelle, että jos näkevät tämän vielä rääkkäävän hevostaan, niin he antavat selkään hevosmiehelle samalla rangalla. 1940-luvulla oli vielä savotoilla melkoinen määrä hevosenkurittajia.
HOKKALAN KOTIELÄIMISTÄ JA VILLIELÄIMISTÄ.
Hokkalassa oli 1950-luvulla ainakin yksi lehmä jokaisessa talossa. 1950-luvulla Hokkalassa 3 perhettä harjoittivat ikivanhaa perinnettä laittaen lehmät metsään syömään. Lehmät olivat ensin maatiasrotua. Sitten ne korvattiin ayshire rodulla. Suurin lehmikarja kautta historian oli Mauno Uusimäellä 12 lehmää. Viimeiset karjatilalliset olivat Mauno ja Jorma uusimäki, jotka lopettivat karjanpidon molemmat 1995. Kylän viimeiset hevoset olivat Jorma Uusimäen 2 Islanninponia.
Koirat olivat pystykorvia ja ajokoiria ynnä yksi seurakoira. Kissojen erikoisuus oli, että puolet niistä olivat töpöhäntäisiä. Yksi koiranleuka antoi kanalleen nimen Polle, vaikka nimi oli varattu hevosille. Viimeiset kanat ovat olleet vastikään Juha Saukolla. Matti Nivalalla oli kerran kalkkunoita ja hanhia ja kylän viimeinen lammas oli myös hänellä.
Sulo Saukolla oli porsitussikala. Eero Saukko hoiti sitä mielellään. Sikalassa on oma voimakas ammoniakille haiseva tuoksu. Sian lanta kasvattaa viljankorret monille mutkille, niin voimakas lannoite se on, ehkä liiankin voimakas. Kun Sulo oli kerran sikalassa, menin
sinne. Hän kysyi, voisinko auttaa häntä siansalvamisessa. Koska olin kokematon siinä touhussa, lupasin auttaa liiankin helposti. Toimenpide tapahtui niin, että istuin yhdessä ja porsas laitettiin syliin selälleen niin, että kärsä osoitti mahaani. Sitten pidin saman puolen etu- ja takajalat kourassani ja toisen puolen jalat toisessa kourassani. Porsaan kivekset olivat hyvin esillä. Sulolla oli partaveitsen teräväksi hiottu Mora-puukko, jolla hän suoritti operaation. Vinkuva tuskanhuuto oli selkäpiitä karmiva ja kova. Mielessäni kaduin, kun olin mokomaan touhuun lähtenyt. Porsas pantiin kettaan, huuto loppui ja porsas seisoi paikallaan hyvin totisena. 3 päivän päästä porsas istui sementtilattialla ja veteli etujaloilla itseään eteenpäin, koska arpeutuneita haavoja kutitti. Salvoimme 6 porsasta. Miksi sitten porsaita kuohitaan? Vanhakansa on huomannut, että karjunliha maistuu ”kuselle”. Joskus toinen kives on kasvanut kyljen sisäpuolelle ja vanha kansa on osuvasti nimittänyt sitä ”suoli mulkuksi”. Sellaisen kiveksen poistamiseen tarvitaan eläinlääkäri. Meitä poikia oli kerran Sulon sikalassa katsomassa, kun eläinlääkäri teki toimenpiteen. Porsas nukutettiin. Se makasi kyljellään ja lääkäri teki kylkeen haavan, minkä kautta hän sai sormensa porsaan sisään tunnustelemaan kiveksen paikkaa poistaaksen sen. Hän kopeloi kauan, mutta sitä ei löytynyt. Haavaa piti suurentaa ja etsiminen jatkui. Hikikarpalot juoksivat miehen otsalta. Porsas virtsasi ja suihku osui instrumenttilaatikkoon. Viimein kiveksen poisto onnistui. Toinen kives oli normaalilla paikalla. Porsaalle toimenpide oli rasittava. Se makasi paikallaan 3 vuorokautta. Se jäi kitukasvuiseksi.
Kettuja on vielä Hokkalan ympäristössä. Jäniksiä on myös ja rusakoita eli arojäniksiä, vaikka niitä on metsästetty Hokkalan ympäristössä jopa yli-innokkaasti. Rusakko on tulokaslaji Venäjän aroilta, sutta on Suomessa vainottu aina. Susikanta on ollut pienimmillään 1970-luvun alussa, kun se käsitti kymmenkunta yksilöä Suomessa. Viime vuosina susia on havaittu Hokkalan ympäristössä. Ahkioharjun lentokentältä kilometrin verran metsäautotietä pohjoiseen ovat sudet tappaneet hirven, samoin kuin Talasjärvellä peuran . Varhaisina kausina karhu esiintyi koko maassa. Pienimmillään karhu kantamme oli 1960-luvulla 100-150 karhua. Itse olen nähnyt isot karhunjäljet metsäautotien reunassa Valkeisjärven tienhaarasta Ahkioharjun lentokentälle ja toisella kertaa pienempiä jälkiä kentällä. Vuonna 2020 syyskuun loppuun mennessä oli Keski-Suomessa kaadettu 10 karhua, yksi Karstulan-Kyyjärven alueella.
Supikoira on lähtöisin Itä-Aasiasta ja sitä on istutettu Venäjän Euroopan puolisiin osiin. Näitä alkoi saapua Suomeen v. 1941. Hokkalassa Lamminkankaan maastossa oleskeli valkea supikoira. Eräs valokuvaaja otti siitä kuvia ja olisi ottanut enemmänkin, mutta eräs pyssymies ampui sen.
1918 jälkeen hirvikantamme oli ammuttu lähes olemattomiin. Rauhoittamalla saatiin muutamista jäljelle jääneistä hirvistä kanta nousemaan. Kuitenkin Hokkalassa oli 1960-luvulla harvinaista, jos joku sattui näkemään hirven.
1900- lukuun mennessä oli Suomen metsäpeurat tapettu sukupuuttoon. Venäjältä tuli peuroja Kuhmoon ja muutamia siirrettiin Kivijärvelle, joista muutama Suomenselälle peurojen ikivanhalle luontaiselle alueelle, siksi 1000 peuran kanta. Niitä on vaeltanut Hokkalan liepeille, Pohjoiskankaalle.
Metsäkauris ei ole kuulunut kauan vakinaiseen eläimistöön. Metsäkauris on nähty 2 vasikkansa kanssa Hokkalassa. Ilmaston lämpiämisen johdosta se siirtyy yhä Pohjoisemmaksi.
Siiliä ilmestyi Hokkalaan. Joku oli tuonut siilejä Möksyn Hongolle ja sieltä ne levisivät 1960-luvulla Hokkalaan.
Liito-oravat hävisivät , kun Niivinvainion 150-vuotiaat männyt kaadettiin.
Lepakot, sisiliskot ja kyykäärmeet ovat elossa. Ennen vanhaan pellontakana metsästä kuului pitkät rupeamat kissan naukumista muistuttavaa ääntä. Ihmiset sanoivat, että se oli kissan-pöllö tai kissanpöllöhaukka. Voisiko se olla hiiripöllö, joka liikkuu päivisin ja jonka ääni on hyvin vaihteleva mm. kitisevä. Se istuu puunlatvassa tähyilee löytyisikö saalista.
Kurjet kävelevät samoissa paikoissa pellolla, missä ovat parisataa vuotta käyskennelleet. Kurkea on käytetty myös ruokalintuna. Aleksis Kiven Seitsemässä Veljeksessä Taula-Matti tarinoi: ” Löydettiin monta lämpöistä kurjen pesää, ammuttiin monta kirkuvaa kurkea, pullistettiin pussimme munilla ja höyhenillä ja kurjet viskasi miesaikarykelmänä olallensa”. Joku on kertonut, että kurjenliha ei ole maukasta ja se ei meinaa kypsyä. Kurkea ei kuitenkaan ole surmattu sukupuuton partaalle.
v. 1970 oli joutsen vielä sukupuuton partaalla. Se oli hyvin arka ja pesi Lapin etäisimmillä perukoilla. Jokin vuosi sitten se oli levittäytynyt koko maahan, eikä erityisemmin pelkää ihmistä. Lamminjärvellä on uiskennellut joutsenpari, joka lentää Hokkalan yli Hirvijärvelle ja takaisin antaen äänimerkkejä kylän yllä. Vaikka joutsenta on aina pidetty pyhänä lintuna, sitä on pyydystetty ihmisen ravinnoksi. Viime sotien aikana rintamalla, silloin tällöin, vahingonlaukaus surmasi joutsenen ja se syötiin. Joutsen painaa yli 5 kg, joten lihaa riitti monelle miehelle. Jotkut joutsenta syöneet ovat kehuneet lihan helppoa valmistamista ja hyvää makua. Toiset taas ovat sanoneet, että liha on sitkeää ja eikä meinannut kypsyä, vaikka ensin keitti ja sitten paistoi ja se ei ollut hääppösen makuista.
Kottaraiset katosivat kylästä vuonna 1984. Varpuset ovat vähentyneet. Lokit ovat tulleet kylälle uutuutena. Kanalintujen määrä vaihtelee eri vuosina. Kuovi tekee kesästä toiseen pesän keskelle Mastopeltoa. Enää ei taida kuulua taivaanvuohen mäkätystä, kun syöksyy alas taivaalta, eikä ruisrääkän narinaa, kun se lentää ympyrää iltaisin ja öisin touko- kesäkuussa. Eino Leino on tehnyt ajoitus virheen, kun hän on runoillut: ” Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysi kuu”. Tikat tulevat lintulaudoille. Myös tulokas hirvikärpänen on tullut hokkasille tutuksi. Hokkalan sivulla olevassa Lamminjärvessä on vain ahventa ja haukea. Hauet ja ahvenet ovat pieniä, johtuen sukusiitoksesta, koska järveen ei pääse tulemaan kaloja toisista järvistä. 1950-luvulla pari poikaa toi järveen rapuja, jotka katosivat nopeasti. Myöhemmin mies toi muutamia korvoja lahnoja Alajärvestä. Viimeinen kuoli 2 v. kuluttua. Eräs mies hommasi rysämiehet tyhjentämään järven kaloista. En ymmärtänyt, miksi
tämä tehtiin. mitä iloa olisi kalattomasta järvestä. Kalastus ei onnistunut täydellisesti. Nyt järvessä on ahven- ja haukikanta, samanlainen kuin ennenkin.
Hannes Keskitalo
