Ennen oli kylläily mutkatonta. Voi vaikka päiväsyvännä navettatöijjen välissä pyörähtää naapurissa. Tikkaus vielä völijyyn, esliinan taskuun, ni isännän saapassukka valamistu samalla ku maaliman asiat tuli pantua järijestykseen.
Jos lasista nähtiin jonkun harvinaisemman vieraan tulevan, ruvettiin hätkänputkan kans raivaamaan pois näkysältä rytkyjä tuolin karmilta ja pellinrivassa roikkuvia jalakorättiä.
Äiti on kertonu miten nuorimman sisaruksen ristiäisiin valamistauvvuttiin. Tupa piti raivata että ristiäisvieraat mahtu olemaan. Tillaa oli vain tupa ja kammari, eikä ollu palijon komeroita eikä muitakaan säilytystiloja. Piti saaha kaikki ylimääräset pompat ja ronttoset pois silimistä. Keksivät survoa ne uunin päälle, joka tulikin het pursuavan täyteen. Siinä oli vain verho näköesteenä. Pelekäsivät, alakaako toimituksen aikana uunin päältä purkautummaan reppua, sarkapuseroa, tiakonaalihousua ja jatsaria. Kaikki meni kuitenkin hyvin siltäosin, mutta minä olin kuulemma, vikkelänä tyttönä, menny asioijen eelle. Isä ja äiti oli kammarissa papin kans hoitamassa virallisia asioita. Minä pikku pata korvineni kammarin oven raussa kuuntelin mikä tulloo lapselle nimeks ja ilimotin ilosesti sen samantien vieraille. Luulen, että moni ois halunnu kuulla sen vasta papin suusta.
Vieraille ruukataan tarijota parasta mitä huushollista löytyy. Meille tuli yövieraita vähän kauempaa. Petit tehtiin kammariin hetekalle. Oikein pitsikoristeiset päällyslakanatkin ja tummanpunaset silikkitäkit. Äiti oli keittäny valamiiks maukasta kaalikeittoa. Erikoisuutena siinä oli kahavikupillinen kuivia, liotettuja herneitä, ne antaa ”pikantin sävväyksen”. Jäläkiruuaks äiti alako paistamaan lettuja. Se ei halunnu vieraijen näkevän, että paisto niitä markariinillä. Niinpä se veisti palan markariinipaketista voilautaselle voipalan viereen. Ihan saman näköstä tavaraahan se on, ainakin kauempaa katottuna. Markariinillä paistaminen kävi kätevästi. Vierailu suju oikein hyvin, mitä nyt miesväillä nukkumaan meno vähän venähti. Piti istua koivun alla rupattelemassa myöhään yöhön ja laulaa luikauttaa kun löyty yhteinen mussiikkiharrastus.
Myö suomalaiset ollaan kovia ryystämään kahavia. Iänpäivän on ollu tapana ruveta kahavin keittoon het ku vieras on astunu tuppaan. Sen enempiä kyselemätä. Yks emäntä kehu joutuneesa tukalaan tilanteeseen. Kahavit oli loppunu, viimesistä oli aamukahavit keittäny. Se oli mielessään toivonu, että kumpa nyt ei vain tulis kettään. Turha toivo. Kohta joku jo kolisteli porstuassa. Asiasa toimitettuaan vieras jäi vielä juttelemmaan käs oven rivassa. Emäntä hermostuksissaan esitti, että oli muka alakamassa kahavin keittoon. Lisäs uuniin puukalikkaa ja puhalteli, että palas paremmin. Kolisteli kattiloita ja laitto vettä kiehumaan. Hoki mielessään: ”Lähtis jo.” Viimen vieras sai tarinasa kerrottua ja lähti. Piti kuulemma mennä jo iltasta laittamaan. Emäntä huokas helepotuksesta, het hikkeä pyyhki otalta.
Minä kyllä suuresti ihimettelen. Oisko se nyt ollu nyt niin hirveätä, jos ois vain reilusti sanonu vieraalle: ”Mukava ku poikkesit, keittäsin kahavit, mutta nyt on niin hullusti että kahavit on kaikki.”
Tuulikki Rauma
