Vielä 50-, 60-luvulla puhelinta ei ollu ku muutamassa talossa. Myö käytiin Kankaanpäässä soittamassa sillon harvon ku oli semmosta tärkeää toimitettavaa. Ensin piti veivata kammesta, puhelinkeskuksessa vastattiin ja ”sentraalisantra” välitti puhelun. Ei rengänny välttämätä sannoa ku talon nimi. Kesken puhelun keskus voi joskus huuvvella: ”Puhutaanko?” ja sai monesti ärreän vastauksen: ”Puhutaan, puhutaan!” Kaukopuhelu piti tilata ja yhteyven saaminen voi hyvässä lykyssä kestää monta tuntia.
Meille hommattiin puhelin vasta joskus 70-luvun alakupuolella. Se oli jo moterni, numerolevystä pyöritettiin numero, seuraava malli oli näppäinpuhelin. Olin sillon jo muuttanu pois kottoa ja töissä Hämmeenlinnassa. Yhteyttä pijettiin kirijeillä. Sillon tällön kävin lennättimestä soittamassa. Puhelu piti tilata tiskin takana istuvalta virkailijalta ja jäähä oottamaan. Saatto vierähtää parikymmentä minnuuttia ennenku puhelu tuli. Sitten huuvvettiin mihin koppiin voi mennä puhumaan. Kerran soitin taas kottiin. Neiti ilimotti: ”Kyyjärvi kolmoseen!” Menin koppiin ja huutelin halloota luuriin. Sieltä vastattiin: ”Tervaniemessä.” Siellä oli emäntä puhelimessa. Säkkeennyn ja minulta meni het jauhot suuhun. Änkytin jottain, että miten tämä nyt sinne tuli, minä kottiin yritin. Emäntä tietysti kysy, että kukas siellä sitten on? Sain sanottua nimeni ja kyllä se päivitteli. Ei siinä mittään, vaihettiin vähän kuulumisiakin ennen ku se sano kääntäväsä puhelun takasin keskukseen. Kyllähän sitä puhelimen käyttöä aluks arasteli.
Yhessä työpaikassa oli uus nuori juoksupoika, joka pelekäs puhelinta. Yhtenä päivänä kaikki muut lähti pois ja jätti sen päivystämmään. Se toivo ja rukkoili mielessään ettei puhelin sois. No soihan se tietysti. Tämä meni huoneen ovelle ja huus kovalla äänellä: ”Täällä ei oo kettään ja minä en tiijjä mittään!”
Tuntemattoman ihimisen puhelinäänestä voi arvuutella minkä näkönen äänen omistaja on. Usseimmiten tottuus on yllättävä. Yhen rakennusalan liikkeen miesmyyjällä oli meleko naisellinen ääni. Asiakas soitti ja halus asiantuntijan neuvoja. Myyjän ääni ei kai herättäny luottamusta koska asiakas kysy: ”Oisko siellä ketään miestä?” Myyjä vastas arvatenkin vähän loukkaantuneena: ”Mutta minähän olen mies!” Ei tainnu kuitenkaan vakkuuttaa ku sukunimikin oli Simanainen.
Mulle itelle sattu erreys ku soitin töistä pomolle kottiin. Oli hommassa ongelma johon piti saaha neuvoja. No, sieltä vastattiin sukunimellä. Minä alon het paasaamaan ja selostammaan aasta alakain. Toisessa päässä oli ihan hilijasta, sitten kuulu: ”Sinä haluaisit varmaan puhua isän kanssa.” Enhän minä tienny, että pomolla oli jo aikuinen poika. Sillä oli ihan samanlainen ääni ku isällään. Semmosta ne keenit vissiin aiheuttaa.
Puhelin on kyllä mullistava keksintö. Nykyäänhän sillä voi tehä melekein mitä vain. Laulujakin siitä on kirijotettu vaikka kuinka palijon. Se lastenlaulu Telefooni Afrikassa on minusta yks hauskimmasta päästä ja herättää monenlaisia mielikuvia. ”Elefantti vanha setä kommervenkit keksii, tietää viisas varsin hyvin mikä keino tepsii. Häntä pannaan toiseen korvaan, toinen kärsää käyttää, ja tuo uusi telefooni kaikki toiveet täyttää.” Niin pääs marakatitkin soittelemmaan ja juttelemmaan keskenään.
Tuulikki Rauma
