Aaro Hellaakoski on runoillut runossaan ”Yksinäisyys”:

Koskia , metsää humisevaa,
polkuja, niukasti poljetuita,
nevoja , joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita.

Sinne, kantamus seljässään,
hiihtäjä häipyi maaliskuussa.
Petäjän kylkeen helisevään
Upposi kirves illansuussa.

Täällä on kosket ja metsien maa,
polkuja niukasti poljetuita,
nevoja, joille johdattaa
yksinäisiä pitkospuita.

Kuikan huutoa vihlovaa,
huurua ruskeavetisten soitten,
sammalta, joille puhkeaa
kyynel kirpeä karpaloitten.

Oli maaliskuun aamu ja lunta ei ollut laisinkaan, mutta oli kuitenkin pakkasta. Lähdin ajamaan Hokkalasta päämääränä Linkkilän Porasharju. Ohitin Alajärven veden pumppaamon rakennuksen. Ohitin suuren hiekkakuopan, joka oli hiekanotto kiellossa, koska pohjaveteen oli vain vähäsen matkaa kuopan pohjasta. Jos olisi autosta tippunut vähänkin öljyä, olisi Alajärven, Hokkalan ja Vehkaperän juomavesi mennyt pilalle. Joku valtion viranomainen myönsi kuitenkin hiekanottoluvan maanrakennusurakoitsijalle. Monet ihmiset pöyristyivät siitä, ja tekivät tästä valituksen, mutta se ei tuottanut tulosta ja urakoitsija jatkoi kaivamista. Tajusikohan hän sitä, millainen lasku hänelle tulisi, jos hän pilaisi pohjaveden. Jostakin löytyi uusi näkökanta, millä soranottolupa peruttiin. Jo muutamana vuosikymmenenä ympäristö viranomainen on kättelyssä hylännyt kerrotun kaltaiset luvat.

Ajoin vähän eteenpäin. Vasemmalla oli kolme metriä korkea sankka taimikko. Ajoin sen sisällä mutkittelevaa, kapeaa tietä muutaman satametriä eteenpäin ja tulin kääntöpaikalle. Tarkoitus oli tutkia, millaisessa kunnossa Ahvenlammelle menevät pitkospuut olivat. Niitä ei oltu käytetty enää vuosikymmeniin, kun Ahvenlammen läheisyydestä metsäautotie meni Peuraperän Vääräänmäkeen. Nämä pitkospuut oli Metsähallitus teettänyt, siksi että metsätyömiehen oli helpompi kulkea Ahvenlammen takaisiin metsiin, kuin polskutella märkää nevaa pitkin. Noihin aikoihin Metsähallitus oli teettänyt ns. pyöräteitä, joita pystyi ajamaan polkupyörällä tai mopolla. Tämä hiekkamontun ohittava tie oli alun perin Linkkilä-Porasen tieltä Peuraperälle johtava pyörätie. Se on myöhemmin tehty metsäautotieksi Alajärven ja Kyyjärven rajalle saakka, millä kohtaa Padonlammet ja Hanneksen linturimpi ovat. Ahvenlammen pitkospuut oli tehty 15 cm paksuista halastuista puista. Ne olivat vaatimattomat verrattuna nykyajan luonnonpuistojen sirkkelillä halkaistuihin pitkospuihin. Nämä uudenlaiset pitkospuut ovat kavalat, jos syksyllä on niille varissut runsaasti puiden lehtiä tai ne ovat ohuessa jäässä saattaa luistaa ja kävellä mätkähtää selälleen ja murtaa tukea tavoittelevan kätensä tai lyödä takaraivonsa pitkospuuhun.

Ahvenlammen pitkospuut kulkevat viivasuoraan 800 m Ahvenlampea kohti. Pitkospuut näkyivät uponneen nevaan, niin että vain muutamissa kohdissa ne olivat näkyvissä. Pitkospuiden kulkusuunta erottui selvästi matalana, viivasuorana painanteena. Linja ohitti Ahvenlammen 25 metrin etäisyydeltä, mutta metsään tultaessa polku katosi ryteikköön.
Hokkalasta käsin olen käynyt monet kerrat Salamajärven- Koirasalmen luonnonsuojelu alueella, sekä Perhon Salamajärveltä, että Kivijärven Koirasalmen suunnasta, sekä kävellen, että hiihtäen yksin tai jonkun hokkasen kanssa. Myös Saarijärven Pyhähäkissä on tullut useamman kerran vierailtua. Näissä ovat hyvät polut ja pitkospuut. Saarijärven Julmat lammet on pieni pikalenkki.
Hokkalan pohjoispuolella oleva 700 hehtaarin kokoinen Pohjoisneva ja samalla kertaa suojeltu Ahvenlammen nevan laavulle saakka ja takaisin Hokkalaan on tullut ylitettyä yksikseen hiihtäen, ahkion kanssa tai ilman ja muutaman kerran kävellen, kun neva on ollut lumeton ja jäässä. Myös lumikenkiä on käytetty. Pohjoisnevan yli Ahvenlammin laavulle ja takaisin Hokkalaan (12 km) ovat kanssani hiihtäneet Matti ja Sirpa Nivala, toisella kertaa Mauno ja Marjatta Uusimäki ja seuraavaksi Pasi Nivala ja nykyinen ” Veljekset Parkkonen yhtiön ” toimitusjohtaja Sakari Parkkonen. Sitten oli mukana Lapuan koululaisten hiihtokilpailujen mestari Reijo Kuisti, joka oli hokkalalaisen Anna-Liisa os. Kriivarinmäen puoliso. Vielä tein reissun Kyyjärven maakuntaviestin voitokkaassa joukkuessa v. 1965 hiihtäneen ja Alajärven mestariksi alle 16 v. sarjassa v. 1964 tulleen Vilho Eevertti Saukon kanssa. Viimeisen kerran Pohjoisnevalla käydessäni v. 2013 hätkähdin, miten maisema oli muuttunut. Muutaman kilometrin päähän oli pystytetty pitkä ja kapea tuulimittausmasto Hyötykankaaseen. Se leikkasi nevan kuvan kauempaa katsottuna ikään kuin keskeltä pystysuoraan poikki, nevan sivumetsän takaa taivaisiin saakka ja näkyi kaikkialle nevalla. Tuon tekniikan tuote poisti nevalta erämaallisuuden, niin kapea kuin masto olikin. Maston pieni teknologinen massa oli ottanut selkävoiton suoluonnon valtavasta massasta.

On tullut hiihdettyä tai käveltyä Hokkalan lähinevat: Lamminneva, Haapineva, Soidinneva ja Kallioneva. Valkeisjärvelle ja takaisin on kävelty Valkkeisnevaa. Ahkioharjun lentokentältä Linkkilästä Poraseen päin oleva Ylimmäisenneva on kävelty Ylimmäisen järvelle ja takaisin. Turvetuotannolla.50 vuotta olleen Savonnevan ja sen naapurinevojen hiekkatiet on ajettu moottoripyörällä. Koirasalmen luonnonpuistossa on käyty useita kertoja tiirailemassa lintuja Heikinjärven lintutornissa. Metsäpeurat tulevat poikimaan nevalle, kertoi kyyjärveläinen luontokuvaaja, joka oli saanut siitä valokuvia.

Hankin laavun. Se oli tehty ruskeasta , vettähylkivästä telttakankaasta ja oli sisältä hopeanvärinen. Se oli 150 cm leveä ja ihmisen mittainen pituudeltaan. Etupuolelta katto oli metrin korkeudella ja laski taaksepäin. Lähdin kokeilemaan laavua Matti ja Pasi (oli iältään toisella kymmenellä) Nivalan ja möksyläisen Kalervo Lehtisen kanssa. Meillä oli tiedossa pieni, hiekka-pohjainen , tasainen alue, jolle oli lupa pystyttää laavu. Olin sahannut ikivanhan, puretun rakennuksen paksuja hirsiä 2 metrin pätkiin, jotta niitä voitaisiin käyttää rakovalkeaan. Emme olleet tehneet sitä aikaisemmin, mutta kirjasta oli katsottu ohjeet ja tehtiin tismalleen niiden mukaan. Pantiin kaksi hirttä päällekkäin ja rakoon tervaisia sytykkeitä ja kalikat molempien pölkkyjen päiden väliin. Tehtiin puusta tuki, ettei rakennelma kaatuisi.Sytyttäminen oli hidasta, sillä 100 vuotta vanhoista kuivista puista olivat tärpätit ja muut palavat nesteet haihtuneet. Mutta kun valkea pääsi alkuun, niin hirret paloivat normaalisti. Minulla oli kotona huoneessa 40 vuotta vanhoja ja koivuisia hellapuita, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisivat vasta pilkottu. Niiden sytyttäminen oli hidasta ja huomasi niiden lämpöarvon olevan huomattavasti pienempi, kuin vuoden vanhojen klapujen. Oli syyskuun puoliväli ja ei tuullut ja oli pimeää.
Teimme nuotion jolla teimme ruokaa. Laitoimme kokeeksi kolmannen hirren kiinni rakovalkeaan, mutta tuli riehaantui liikaa ja puut kuluivat turhan nopeasti ja otimme kolmannen pölkyn pois.Nukkuminen oli koiran unta. Aamulla maa oli kuurassa.

Valmistauduimme , toiselle laavuretkelle, Matti, Kalervo ja minä. Oli vuoden vaihde ja radiosta kuului ohjelmaa Romanian vallankumouksesta. Matti hitsasi rautapellistä ahkion. Lähdimme Matin vanhalla armeijan maastoautolla Gatzilla retkellemme. Ajoimme Ahkioharjun lentokentälle ja siitä eteenpäin kilometrin Ahonmäelle. Lastasimme tavarat ahkioon ja vetourakka alkoi. Lunta oli 10 senttiä ja joissakin kohdin maa oli paljaana.

Ahkiota piti vetää puolikilometriä länteen omalle maalleni. Minä vedin ja Kalervo työnsi sauvalla ahkion perästä ja Matti filmasi ensimmäisen polven VHS-kamerallaan Ahkio osoittautui heti alussa, että oli liian suuri ihmiselle. Hevoselle lienee passeli, vain voimansa äärimmilleen laittaen sen sai liikkumaan. Jälkeenpäin ajatellen saattoi työntämisestä olla enemmän haittaa, kuin hyötyä, sillä työntö saattoi painaa ahkion perän maata vasten jarruksi. Monta kertaa huilaten ja keuhkot pakahtuen päästiin perille. Tultiin kukkulan taakse, mistä oli Pohjoisnevan laitaan edessäpäin
neljäsataa metriä. Olin myynyt metsää täältä pari vuotta aiemmin. Tänne oli jäänyt propsipinon pohjia lahoamaan. Olin käynyt kokoamassa kesällä ne yhteen pinoon. Siinä oli meille polttopuita yöksi.

Tuuli kovasti ja laitoimme laavun niin, että tuuli tulisi sen takapuolelta katon yli. Meillä ei ollut kokemusta miten laavu pystytetään tuullen suunnan suhteen. Propsit olivat liian ohuita rakovalkeaksi. Poltimme niitä kolmen kasoissa ja ne paloivat hyvin äkkiä. Kun tuuli kulki takaapäin laavun edestä korkeamman katon yli, syntyi etuosan katon laitaan ilma, joka ohjasi kirpeän savun laavun sisälle. Laavun sisällä ei pystynyt olemaan kauankaan, kun piti tulla haukkaamaan raitista ilmaa. Laavu olisi pitänyt pystyttää siten. että tuuli puhaltelesi sivusta käsin. Polttopuut hupenivat arvioitua nopeammin ja ilma oli sen verran pakkasen puolella, että ilman nuotiota meille olisi tullut lähtö yön selkään. Lähellä oli kaatunut pieni tukkipuu, sahasimme sen sopiviin pätkiin. Vaikka ne
olivat aivan tuoreita, niihin iso hiillos sytytti pöllit iloisiin liekkeihin ja niillä pärjäsimme lopun yön. Aamun hämärässä purimme leirimme ja sammutimme lumella hiilloksen, vaikka ei ollutkaan minkäänlaista mahdollisuutta, että tuli alkaisi levitä lumiseen maastoon. Keräsimme paperi- ja muut jätteet mukaamme. Kun olimme kulkeneet kukkulan yli 300 m leiripaikastamme, näkyi hangessa suksenjälkiä, joita ei eilen ollut. Ihmettelimme, kuka oli hiihtänyt säkkipimeässä korvessa. Tulimme Gatzin luokse. Jännitti lähteekö se käyntiin, sillä ilman ”pilottia” se ei sitä tehnyt. Pilottipurkin pohjalla hölskyi vain vähän ainetta. Matti ruiskutti aineen. Kolmannella starttauksella moottori
hörähti käyntiin, mikä merkitsi sitä, ettei tarvinnut kävellä 5 km Hokkalaan. Suksen ladun mysteeri selvisi. Eräs Matin kaveri sai kuulla, että olimme lähteneet ”laavuilemaan” Ahonmäen taakse ja päätti tulla mukaan. Gatzin kohdalta hän lähti hiihtämään ahkion jälkeä, mutta kadotti sen, kun ei ollut otsalamppua. Hän ei nähnyt kukkulan takaa tulenloimua. Hän huusi, mutta navakka tuuli vei äänen mennessään. Tuolloin ei vielä ollut jokamiehen kännyköitä. Hyvällä tuurilla hän valitsi oikean suunnan tiellepäin. Uhkarohkea temppu kerrassaan.

Rutiinilla ”laavuilimme” jo Tyrsyvänmäellä. Siinä oli tasainen sammalen peittämä kenttä, mutta sammalen alla oli kiviä, ettei laavun paikkaa meinannut löytyä. Hirvikankaan mäellä pystytimme laavun hankeen kaivamaamme tilaan. Hankin louen ja aloin tehdä itsekseni maastoretkiä. Loue pystytettynä on muodoltaan, kuin kodan puolikas, kun kota on pystysuoraan leikattu kahtia. Tämä loue oli telttakankaasta, sisäpuolelta hopean värinen. Se pystytettiin siten, että kolme tai enemmän 2,5 metristä riukua sidotaan yläpäästään yhteen ja alapäät levitetään puoliympyräksi ja louekangas pingotetaan niiden
ympärille. Loue on hyvä tuulen ja sateen suoja ja kevyt kantaa. 

Syntymävuotenani 1946 ilmestynyt Nuorten maastokirja (WSOY) kertoo retkielämästä seuraavaa:

Älä vain missään tapauksessa luule olleesi retkellä, jos olet istunut tunnin pari linja-autossa tai junassa. Se on matkustamista ja siihen pystyy minkälainen märkäkinnas hyvänsä. Retkeily on paljon jalompaa hommaa, kuin matkailu konsanaan. Retkeilyä on kaikki se liikkuminen, jossa käytät omaa voimavarastoasi, jossa omat jalkasi toimivat ja lihaksesi tekevät moottorin virkaa.
Retkelläsi muista aina, että luonto on ystäväsi, jota sinun tulee ystävyydellä kohdella. Kulje maastossa valppain silmin ja avoimin korvin. Katsele metsän elämää ja kuuntele eläinten ääniä.
Tutustu lintujen tapoihin ja suojele niiden pesiä. Muista, että tavallisesti liikut toisten omistamalla maalla (jokamiehen oikeus) Sinun on vältettävä kaikkea, mikä voisi aiheuttaa vahinkoa tai vaivaa maanomistajalle. Myöskin laki kieltää luvattoman tulenteon toisen maalle. Tuli on perusteellisesti sammutettava, kun jätät luvallisen nuotiopaikan. Siisti leiriytymis- ja evään syönti paikkasi perusteellisesti, ennen kuin lähdet jatkamaan matkaasi. Jätä leiripaikkasi, jos se on mahdollista, siistimmäksi, kuin mitä se oli tullessasi.

Yrjö Jylhä on kirjoittanut retkeilyyn innostavan ”Vaellus laulun”

Jo kuulet, jo kuulet, kun soivat suvituulet,
soi viesti aavain ulappain ja suurten metsien.
Pois kauas, pois kauas, sua kutsuu matka sauas,
tiet erämaihin viitottain ja polut etsien.
On aikas, on aikas, kun aamu kaste raikas,
kuin kultavihma huikaisee, sun silmääs raukeaa.
Taa vuorten, taa vuorten, taa kevätmetsäin nuorten,
miss``ihmisääni vaimenee ja taivas aukeaa.

Viime vuonna, kun lomamatkat ulkomaille estyivät tuli metsässä patikoiminen muotiin, niin että patikkapoluilla oli tungosta. Tänä vuonne, kun satoi kunnolla lunta, niin hiihtoladut täyttyivät.

Hannes Keskitalo