Ensimmäisestä pitemmästä automatkasta mulla on vain hataria muistikuvia, olin niin pieni. Vaasaan mentiin kylläilemmään, enkä muista kuka meitä kyyvvihti. Mulla oli oikein äitin tekemä pyhämekko päällä. Se oli tehty läpikuultavasta hentokukkasesta nailonkankaasta, alusmekko oli vaaleanpunasta palttinaa. Helemaan äiti oli neulonu kaks vekkiä kasvunvaraks. Muistan, että jälelle jääneistä tilikusta Anita-serkku teki myöhemmin minun nukelle mekon.
Vierailu suju vissiin normaaliin tyyliin. Minä muistan vain sen mehevän mustikkapiirakan, oikein ristikot ja kaikki! Sitten sain vielä ihan kokonaan itelleni Fazerin Parhaat-makkeapussin. Ahanehin piirakkaa mahan täyteen, sen päälle piti aukasta makkeapussi ja ruveta maistelemmaan eri makuja. Aikuiset toimitteli keskenään, ei ne vissiin hoksannu toppuutella. Mulle tuli het hirveän paha olo. Siinä sai kauniin nailonmekon helema uuvvet kuosit. Yhtäaikaa oksetti, pelotti, itketti ja hävetti. Äiti rupes het paikalla pelastushommiin ja saikin mekon heleman puhistettua meleko hyvin. Mustikka nyt ei kyllä lähe muuten ku saksilla. Illankuhujassa ajettiin kottiin. Kotimatkasta en muista muuta ku että oli ihan pimmeätä ku päästiin perille.
Mielellään sitä lähti reissuun ku pääs auton kyytiin. Anita-serkku valamistu sairaanhoitajaks Oulussa. Vieno-täti lähti sinne juhuliin ja minä pääsin völijyyn. Olin sillon vähän toisella kymmenellä. Niemisen Suoma oli kuskina ja Auli-tyttö oli mukana. Auto oli ihan täynnä, pari tuttua aikuista sai samalla kyyvvin Ouluun. Aamuyöllä lähettiin, äiti oli herättäny minut ja teheny evväät mukkaan. Oli se huluppeata, ei sen väliä vaikka myö tytöt jouvuttiin melekein seisomaan penkkien välissä. Vähän sai toista kankkua leppuutettua penkin syrijällä. Ei ollu turvavöitä siihen aikaan. Suoma ajo lujjaa vauhtia. Muistan Limingan niityt, oli aukeata ja tasasta, pitkä suora tie. Kerran seisautettiin ja otettiin palasta. Oulussa Suoma ajo puiston laitaan, siinä oli hilijasta. Muina miehinä se vaihto ajovaatteet juhulatamineisiin. Ite valamistujaisista muistan valakopukuset sairaanhoitajat, se oli ihimeellistä. Tillaisuus oli arvokkaan juhulava.
Palluumatka Oulusta kottiin oli oiken mukava. Oli välijempää ja sai istua het ku toppastuolissa ja katella maisemia.
Turvavöitä ei oltu vissiin vielä keksitty ja autossa oli joskus ylikuormaa. Ehkä pari lasta sai olla ylimääräsenä. Kerran tulivat Karstulan suunnalta jostain juhulista. Auto oli ihan pullollaan porukkaa, kersojakin het monta. Vastaan tuli tuttu automies ja seisautti. Se varotti, että tiellä on lentävät pitämässä ratsiaa. Puottakaa nyt porukkaa pois tai saatto sakot. No, nämä ratkas asian, notkein nuori mies könys takakonttiin ja kersat survottiin makkaamaan jalakatillaan. Matkustajat istu selät suorina ja päät kenossa. Köröttelivät etteenpäin. Matka jatku, kersat makas kauhustakin jäykkänä jalossa. Määränpää häämötti, tie oli autio ja hilijanen. Ei näkyny lentäviä. Lähteneet kai muille apajille tai kottiisa. Tai sitten siellä ei mittään ratsiaa ollukkaan.
Ahasta oli sillonkin ku meitä kuletettiin vähän aikaa taksilla kouluun Kyyjärveltä Karstulaan. Muistan sen kerran ku takapenkillä istu kymmenen kersaa, tai ainakin tuntu siltä. Eihän se kovin pitkä matka oo, mutta ku päästiin meijjän postilaatikon kohalle, minun jalat oli ihan tunnottomat. Minun piti jäähä siinä pois. Sain jotenkin vyörytettyä ihteni autosta ulos arvatenkin väkinäisesti hymmyillen. Putosin postilaatikon viereen polovilleni. Onneks auto lähti samantien vauhilla ettei toiset nähäneet minun lankeamistani. Oli se kumma tunne ku jalat ei toiminu. Jonkun aikaa siinä piti istua ja tuumata. Hieroskella, että rupes veri kiertämään ja ketarat toimim
Terveisin Tuulikki Rauma
