Sitten oli toinen linja, millä mentiin eteenpäin: ensiksi 4 luokkaa kansakoulua, sitten
osallistuttiin vaikeisiin keskikoulun valintakokeisiin ja jos päästiin läpi niin
opiskeltiin 5-luokkaisen keskikoulun. Näin olikin käyty läpi 4+5=9 luokkaa, kuten
peruskoulussakin oli. Tämän jälkeen pyrittiin 3-luokkaiseen lukioon ja näin oli
opiskeltu 12 vuotta. Tuohon aikaan maaseudun keskikoulut ja lukiot olivat yleensä
yksityisiä, joihin valtio maksoi valtion osuutta, jotta oppilaiden osuus kävisi
kohtuulliseksi. Kyyjärvellä oli alkanut valtiollinen keskikoulu 1.9.1965. Se liitettiin
peruskouluun, joka aloitti v. 1973. Kansa- ja keskikoulu lopetettiin.
Lähinnä Hokkalankylää olivat keskikouluista Karstula, Vimpeli ja Alajärvi.
Karstulaan oli Hokkalasta maratonin verran eli 42 km ja liikenneyhteydet olivat
kehnot. Vimpeliin oli sama matka Hokkalasta, kuin Alajärvellekin. Liikenneyhteydet
puuttuivat. Hokkalasta oli Alajärven kirkolle 28 km ja oli sen verran julkista
liikennettä, että kun lähti Hokkalasta sunnuntaina niin maanantai aamuna ehti
kortteerista koulunpenkkiin. Lauantai iltapäivällä ajoi vakiovuoro Lapualta Hokkalan
ohi Kyyjärvelle. Näin ollen hokkaset valitsivat oppikoulun paikakseen Alajärven.
Hokkalaiset puhuivat samaa Etelä-Pohjanmaan, Järviseudun murretta. Isot ostokset
oli totuttu tekemään ”alamaassa” eli Alajärvellä, Lapualla ja Seinäjoella. Kotoa ei
pystynt käymään keskikoulua päivittäin, vaan oli asuttava kortteerissa 10-vuotiaasta
lähtien
Alajärven oppikoulu toimi keskikouluna 1946-1959. ensimmäinen kouluvuosi
aloitettiin 69 oppilaalla. Päätoimisia opettajia oli aluksi kaksi. 1959 keskikouluun
yhdistettiin lukio, niin Alajärven yhteiskoulun oppilasmäärä oli korkeimmillaan
1969-1970, 755 oppilasta, joista lukiossa 181 ja ulkopaikkakuntalaisia 39.
Ensimmäinen hokkalalainen, joka pääsi keskikouluun oli Esa Eemil Kotanen, joka
aloitti Alajärven keskikoulun v. 1950 asuen kortteerissa. Kun Alajärvellä ei vielä
1956 ollut lukiota Esa suoritti sen Vimpelissä asuen kortteerissa. Seuraavaksi
Hokkalasta meni keskikouluun Hannes Benjam Kotanen 1955..
1957 Urho Mäkelä alkoi ajamaan koulukyydit Alajärvelle Hokkalasta lähtien. Hän
teki Mersu-kuorma-auton lavalle kovalevystä lämpimän kopin, jossa oli linja-auton
istuimet. Hän sai väliaikaisen luvan nimismieheltä ostaakseen linja-auton. Aamulla

linja aloitettiin Hokkalasta, seuraava pysäkki oli Hongolla ja seuraava Möksy, Soinin
tienhaara, Imatran Voima, Kuolema, Nälkämäki ja Iiruu. Kuljetuskopin ja kuljettajan
välillä ei ollut yhteyttä, joten pysähtyminen oli sovittava etukäteen. Kun koulukersat
olivat päikseen, oli meteli korvia huumaavaa. Tietysti suuri enemmistö oli siivosti,
mutta äänekäs vähemmistö pani parastaan. Tämmöiseen ympäristöön saattoi liittyä
kiusaamista. Esim. ylempien luokkien pojat koettelivat saada alempien luokkien pojat
alistumaan. Fyysistä väkivaltaa ei esiintynyt ja tytöt saivat olla rauhassa, eikä heillä
näyttänyt olevan vastaavaa käyttäytymistä, vaan tytöt käpertyivät omiin oloihinsa
melun sisässä. Poikien ”fyyrer” saattoi olla hyvin koulussa menestynyt yläluokan
poika, joka oli älykkäänä nopea keksimään haukkumanimiä tai muuta ivailtavaa
kulloisestakin kohteesta esim. ulkonäöstä, sukulaisista, vaatteista, varallisuudesta ym.
”Fyyrerin” kakkosmiehenä saattoi olla huonosta koulumenestyksestä tunnettu tyyppi,
joka purkaa katkeruuttaan niitä kohtaan, joiden koulusaavutukset ovat vielä
edessäpäin. Kun ensiluokkalainen tuli kyytiin pienen koulunsa huomasta, missä ei
koulukiusaamista ollut mahdollista toteuttaa ja kotona häntä oli pidetty pienenä,
arvokkaana ihmisen taimena, tuntui tässä uudessa ympäristössä, kuin kylmä, märkä
rätti olisi paiskattu hänen kasvoilleen. Ihmiselon kolkkous paljastui hänelle
ensimmäisen kerran ja hän huomasi, että kaikki eivät olleetkaan ystäviä, vaikka hän
ei ollut koskaan ketään loukannut. Tuohon aikaan ajateltiin, että kuului ihmisen
luontaiseen kehitykseen kokea vastenmieliset tunteet ja voittaa ne.
Nyt iso liikennöitsijä Hämeenniemi, Lapuan Ritamäeltä, laskeskeli, että koulukyyti
olikin kannattavaa ja hänellä oli linjoja, jotka kulkivat Alajärven kautta, hän sovitti
niitä aikataulullisesti koulukyyteihin sopiviksi ja haki niihin liikenneluvat ja sai ne.
Nyt Urholta oli mennyt mahdollisuus hankkia linja-auto koulukyydityksiin.
Hämeenniemen aamukyyti lähti Kyyjärveltä niin, että siinä pääsi Kyyjärven
kirkonkyläläisiä, Nurmijokisia, forsbackalaisia ja vehkaperäläisiä Alajärven
keskikouluun. Auto tuli Hokkalaan klo 7.10, mistä suuntasi kulkunsa valtatie 16:sta
Alajärven keskikoululle ja Lapualle. Linja ajettiin 1930-lukuisella Fargolla ja
buldokki-mallisella Commerilla, joka kuulemma kulki 100 km tunnissa. Autoihin
mahtui kumpaankin 35 istumapaikkaa. Koulun pihassa oppilaat olivat katsoneet
ihmeissään, kun saavuimme Urhon kuorma-autossa, jossa oli matkustuskoppi lavalla.
Meille idästäpäin saapuville se oli kuitenkin edistystä, kun sai käydä koulua kotoa,
eikä kortteerissa asuen. Lauri Viitaniemi toi koulukkaita Menkijärven ja Kurejoen
suunnalta 1930-luvun 35-paikkaisella Volvo-linja-autolla, niin sieltä alkoi purkautua
väkeä, mikä ei tuntunut loppua ollenkaan, ainakin 110 henkeä. tuota katsellessaan,
heräsi kysymys, miten pientilalliset ja muut raskaan työn raatajat kykenivät
rahoittamaan useankin lapsensa koulunkäynnin. Oppikoulujen innokas perustaminen
maaseudulle historioitsija Toivo Kivipellon mukaan, johtui siitä, että niin Alajärven
kuin koko maankin osalta, sotien jälkeen vallitsi voimakas tulevaisuuden usko, jolla
maata ruvettiin jälleen rakentamaan. Maatalousväen lapsien ryntäys oppikouluun oli
merkki siitä, että useammat halusivat lapsilleen helpomman tulevaisuuden, kuin mitä
maa- ja metsätalous antoivat. Tilat olivat menneet niin pieniksi, ettei niitä enää ollut

varaa jakaa pieniksi tilkuiksi, joiden viljely olisi ollut täysin kannattamatonta. Toivo
Peura alkoi koulukyydit Soinin suunnalta. Peuran yhtiö on ainoa pystyssä oleva
edellä mainituista liikennöitsijöistä. Hämeenniemi yritti maksimoida voittonsa lisäten
koulukyytinsä pituutta, niin että Kuolemasta ajettiin Koivumäelle, siitä Paalijärvelle
ja Hallaseen, Hoiskosta käännyttiin Levijoelle ja Pynttärin kautta Alajärven
keskikoululle. Tässä tuli kolmasosa lisää matkaa. Kovin ponnistuksin saatiin vanha
reitti uudelleen käyttöön. Kerran pitkä Fargo hyytyi Koivumäen tienhaarasta itään
nousevan mäen päälle. Muutaman lykkäämisen jälkeen se kuitenkin käynnistyi ja
moottori voivottaen se nousi seuraavat mäet.
Alajärven keskikoulun toisena vuotena, 1947 tarkastuskertomuksessa filosofian
tohtori Elias Hollo toteaa opettajista, että pelottavaa typeryyttä en ole huomannut,
enkä myöskään toistaiseksi vapisuttavaa lahjakkuutta. Monissa tarkastuksissa
oppilaita luonnehdittiin aroiksi, yritteliäiksi ja käytökseltään malli oppilaiksi.
Noin runsaat 10 vuotta myöhemmin eli 1959-1960 tarkastuksissa todettiin, että
oppilaat olivat yleensä rauhallisia. V 1959 1,5 kuukauden aikana oli 64 jälki-istunto
merkintää. Tarkastaja ihmetteli niiden määrää ja kehotti kasvattavaan keskusteluun
ennen rangaistuksen antamista. 1959-1960 annettiin yhteensä 159 rangaistusta jälki-
istuntoja. Keväällä 1961 opettajakunta antoi 3 oppilaan vanhemmille kehotuksen
ottaa pois lapsensa koulusta: yhdessä moottoriajoneuvon laiton käyttö, 2:ssa kouluun
sopeutumattomuus. V. 1962 eräs 2-luokan oppilas erotettiin koulusta ainiaaksi pienen
varkauden takia. Vuonna 1959-1960 48 oppilasta asui kortteerissa ja 1962
valmistuivat ensimmäiset ylioppilaat. (Lähde: Oppikoulun 50-vuotisvaiheet
Alajärvellä).
1946 Alajärven keskikoulun aloittaessa rehtoriksi saatiin filosofian tohtori emeritus
Heikki Wegelius. Tällaisiin maalaisoppikouluihin oli vaikea saada päteviä opettajia.
Aina 1950-luvun lopulle saakka Alajärven keskikoulussa oli lukuvuosittain
keskimäärin vain yksi muodollisesti pätevä opettaja. Vasta vuonna 1958 saatiin
kouluun 3 pätevää lukuaineiden opettajaa ja yksi pätevä harjoitusaineiden opettaja. V.
1959-1960 opettajista oli lähes puolet päteviä. 1962-1963 lukuaineiden opettajista
48,3% ja harjoitusaineiden opettajista 11,7% oli päteviä ja samat luvut 1967-1968
olivat 72,3% ja 23,8%. 1960-luvun lopulle saakka opettajien vaihtuvuus oli suurta.
Opettajien pätevöityessä he alkoivat muistuttaa toisiaan auskultoinnin läpikäytyään.
Varsinaisia väriläiskiä ei enää ollut, niin kuin silloin kun opettajakunta oli kirjavaa
koulutukseltaan. (Lähde: Oppikoulun 50-vuotisvaiheet Alajärvellä).
Mieleen muistuu muutamia persoonallisia opettajia 1950-luvun loppupuolelta ja
1960-luvun ensimmäiseltä puolikkaalta: Voimistelun opettaja AA oli valmistunut
Helsingin yliopiston voimistelulaitokselta. Siellä tyyli oli hyvin sotilaallinen.
Voimistelutunti Alajärvellä aloitettiin ottamalla ojennus. Mentiin tahti marssia ,
kävellen ja juosten kääpiö- ja jättiläiskäyntiä. Otettiin asentoa ja lepoa. Jos ei
pystynyt tekemään jotain temppua opetusmenetelmä oli tuohon aikaan sellainen, että

opettaja pilkkasi tai pyrki tekemään kömpelyksen naurun alaiseksi. AA oli meidän
luokanvalvojamme. Valkoisiin seiniin oli potkittu kumikorkoisilla kengillä mustia
jälkiä. Ketkään eivät tietenkään tunnustaneet. AA määräsi luokan pojat koulupäivän
jälkeen luuttuamaan seinät puhtaaksi. Kouluautot kerkisivät lähteä, ennen kuin seinä
oli valmis. AA ei edes kysynyt pääseekö kaikki kotiinsa. Me hokkalalaiset pääsimme
kyllä kotiin, kun odotimme 3 tuntia klo 19 autoa. Koulupäivälle tuli pituutta 12
tuntia. Vanhemmat ottivat yhteyttä rehtoriin ja AA joutui rehtorin puhutteluun. Mm.
tällainen työpalvelu oli sääntöjen vastaista.
Aloitimme ruotsinkielen opiskelun, mutta opettajaa ei meinannut löytyä mistään.
Viimein kuulimme huhun, että nyt on löytynyt pätevä opettajatar. EN oli pukeutunut
mustaan kiireestä kantapäähän. Aloitimme alkeiskirjan kappaleesta 5. Seuraava läksy
oli kappale 20. Sitten palattiin kappale 7:ään ja ”siksakki” jatkui levottomana. Sitten
EN halusi meille lisälukemiston, minkä jokaisen oli pakko ostaa. Se oli isokokoinen,
loisto painos, värikkäillä kuvilla varustettu ruotsinkielinen teos Lumikista ja
seitsemästä kääpiöstä ja se maksoi mansikoita, mikä lohkaisi aimo annoksen
maitotilistä. Vanhemmat olivat kirjanostoa vastaan. EN erotettiin opettajan virasta.
Olimme jääneet 2 kk jälkeen ruotsin opetuksesta, mikä tuli ottaa kiinni jouluun
mennessä.
Agronomi LH opetti luonnontieteitä, maantietoa ja maatilataloutta. Hän puhui usein
rehuyksiköistä ja niinpä häntä nimitettiinkin ”rehuyksiköksi”. Hän oli niitä sodan ajan
koululaisia, joille annettiin valkolakki ilman ylioppilaskirjoituksia. Hän kertoi, että
opettajat kyselivät oppilailta, minkä numeron nämä halusivat saada mistäkin aineesta.
Esim. hän oli kuutosen mies ruotsissa, niin hän oli niin vaatimaton, että otti vain
seitsikon. Sotainto oli niin kova, että heillä oli suojeluskuntakiväärit luokassa.
”Rehuyksikkö ”värväytyi 1941 alkupuolella 19-vuotiaana, Natsi-Saksan armeijan
vapaehtoiseen suomalaispataljoonaan, joka oli osana Waffen-SS-joukkoja (Waffen-
SS=ase-SS). Se oli sotilaallinen muodostelma, joka tappeli liitettynä Saksan
kenttäarmeijaa. Se ei ollut poliisijoukkoa, eikä keskitysleirin vartioväkeä.
Alokaskoulutus oli hyvin tiukka ja siinä käytettiin mittavasti preussilaisia
simputusmuotoja. Kun saksalaiset alkoivat olla häviön partaalla Stalingradissa, oli
”rehuyksikön” joukko menossa apuun. Kuitenkin heidän kolonnalta loppui
poltttoaine parisataa kilometriä ennen ja he välttivät kaatumisen tai olemisen
loppuelämänsä ajan Siperian ”vankileirin saaristossa”. Kerran ”rehuyksikkö” saapui
tunnille toisessa jalassa puolikenkä ja toisessa mono. Eräs etupulpettiin sijoitettu
vilkas poika huomautti tästä. ”Rehuyksikkö” selvitti, että aamulla tuli niin kiire lähtö,
että kun hän otti uunipäältä kenkiä, niin ei ollut aikaa syynätä, vaan oli otettava mikä
kenkä käteen sattui. Tästä tapauksesta riitti muistelemista ja hilpeyttä vuosiksi. Niin
poikkeavana tuollaista tapahtumaa pidettiin normaalista. Noina aikoinahan esim.
Beatlesien siististi ajetut tukat herättivät suurta närkästystä syvissä kansamme
riveissä, kun tukat ulottuivat korvien päälle, siis olivat 5 cm liian pitkät normaaliin
verrattuna.

GA opetti historiaa ja uskontoa Alajärvellä ollessaan 56-58-vuotta vanha. Tuolloin
tuonikäiset miehet näyttivät yhtä vanhoilta, kuin 100-vuotiaat nykyisin. GA oli saanut
hyvän suomenruotsalaisen kasvatuksen. Hän tervehti aina hattuaan nostaen.
Varsinkin iljanteisella kelillä, kun GA ajoi polkupyörällä vaappuen, ilkeimmät pojat
tervehtivät häntä innokkaasti, mihin GA vastasi hattuaan nostaen, eikä kaatunut. GA
oli setä maankuuluille vaasalaisille iskelmälaulajille Monicalle ja Amille. GA:lla oli
uskonnon ja historian opetuksessa omalaatuinen apuväline ”plussavihko” ja jos ei
tiennyt vastausta GA laittoi miinuksen. Kenestä hän tykkäsi, siltä hän kysyi, kun tämä
viittasi ja kenestä hän ei oikein pitänyt, GA kysyi kun tämä ei viitannut. Tätä ei
pidetty oikeudenmukaisena. GA asteli luokan perälle, mutta jätti plussavihkonsa
etupulpetin kannelle. Nyt huomasi tavallista vilkkaampi poika tilaisuuden tullen ja
veti itsensä ja muutaman kaverinsa miinusten päälle pystyviivat, niin että miinuksista
tuli plussia. Myöhemmin katsellessaan vihkoa, GA hieman hämmästeli, että nämäpä
joita hän oli pitänyt heikoimpina, ovatkin nostaneet rutkasti tasoaan. GA oli innokas
raittiusmies. Hän perusti koululle raittiusseuran, kun sen nimeä pohdittiin, niin eräs
poika ehdotti sanaa Tuikku, minkä GA innostuen hyväksyi. Myöhemmin eräs
opettaja sanoi GA:lle että Tuikulla oli kielteisempikin merkitys, kuin valonlähde ja se
ei ole sopiva raittiusseuralle. Nimen ehdottaja oli tehnyt sen tahallaan.
Raittiusyhdistyksen uudeksi nimeksi tuli Välke.
Kun opettajakunta pätevöityi olivat käyneet läpi yliopiston samanlaistavan koneiston
auskultointineen, ei opettajissa enää löydy niin persoonia, kuin ennen 60-lukua.
Kaikki Hokkalan ylioppilaat ovat olleet oppilaina Alajärven oppikoulussa. Esa
Kotanen kävi keskikoulun Alajärvellä ja kun Alajärvellä ei vielä ollut lukiota, niin
hän kirjoitti Vimpelin lukiossa 1958. Seuraavat ovat kirjoittaneet Alajärven lukiossa.
Hannes Kotanen 1962, Hannes Keskitalo 1966, Sanna Kotanen 1967, Markku
Uusimäki 1969, Sirpa Nivala 1972, Elisa Lassila 1973, Alisa Lassila 1976, Leila
Uusimäki 1979, Pasi Nivala 1997, Päivi Nivala 1999, Maarit Uusimäki 1997.
Voidaan sanoa, että 1930-luvulla hokkalaiset elivät lähes tyystin maanviljelys,-
karjanhoito-, metsänhakkuu- ja hoito elinkeinoista ja korkein koulutus oli
kansakoulu. Sitten 3 nuorukaista opiskeli metsäteknikoiksi. Sodan jälkeen hokkaset
jatkoivat opiskeluaan monenlaisissa kouluissa: Useat kävivät Alajärven keskikoulun,
Alajärven kauppaopiston- tai kauppakoulun. Kyyjärven valtiollista keskikoulua
kävivät muutamat. Oppivelvollisuus koulun lisäksi hokkaset ovat saavuttaneet
seuraavia oppiarvoja: filosofian maisteri, yhteiskuntatieteen maisteri,
everstiluutnantti, sosionomi, artenomi, huonekalu suunnittelija, puutalous insinööri,
metsäteknikko, perushoitaja, lähihoitaja, lastenhoitaja, soitinrakentaja (AMK),
ammattikoulututkinnon suorittanut, HSO-sihteeri, konttorikoulun käynyt, poliisi,
apteekkityöntekijä/farmanomi. Nyt on maa- ja metsätyöt loppunut Hokkalasta ja
ihmiset sinkoutuneet ympäri maata erilaisiin ammatteihin. 1950-luvun alkupuolella
laskin Hokalassa olleen asukkaita tasan 100, joista aikuisia oli 50. V. 2021 oli

asukasluku 13, mistä lapsia 2. Yllättäen Svante Huosianmaan tyttö, Laila miehensä
kanssa muuttivat Hokkalaan viettämään eläkepäiviään Oulusta, nostaen Hokkalan
asukasluvun viiteentoista. Kylän 2 lasta käyvät Kyyjärven kirkolla peruskoulua
kouluautolla. Näin hokkalaiset kouluttautuvat edelleenkin.
Oululais syntyinen (s.1885) runoilija, professori, Turun yliopiston rehtori,
akateemikko Veikko Antero Koskenniemi on nähnyt monesti unta koulutiestään mm.
seuraavasti:
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Olen unessa useasti, sinun kaduillas, koulutie,
koti portilta kouluun asti minun askeleeni vie.
Syysaamu kirpeä koittaa yli heräävän kaupungin,
ja sen laidassa koski soittaa tutun sävelen ilmoihin.
Olen unessa useasti sinun kaduillas , koulutie.
Ah, enkö mä hautahan asti myös koululainen lie?
(sanat V:A. Koskenniemi)
Hannes Keskitalo