Päätin hankkia kodan. Möksyn takametsissä olin nähnyt paperikonehuovasta eli ”viirasta” tehdyn
metsästäjien kodan. Viira on teollisuustekstiiliä, jota jäi vanhoista paperikoneista aivan ongelmaksi asti.
Nykyisin istumalentopalloilijoiden kenttä on päällystetty viiralla. Viira on paksua ja kankeaa. Jämsässä sitä
oli käytetty mm. rapapohjaisen uimarannan pohjan peitteenä ja nevalla pitkospuina. Viiraa oli saanut
ilmaiseksi tehtaalta niin paljon, kuin halusi. Soitin paperitehtaalle viira-asiassa ja sieltä vastattiin, että
uusista paperikoneista jää viiraa sangen vähän ja joku mies ostaa ne kaikki ja myy eteenpäin. Luovuin
viirasta. Se olisi ollut jäykkyyden takia hankala kuljetettavakin ja sen työstäminen olisi ollut vaikeaa.
Näkemäni viirakota kesti muutaman vuoden, ennen kuin tuuli repi sen riekaleiksi.
Sitten ajattelin, että teetänkin kankaasta kodan, jonka pohjan halkaisija olisi 3 metriä. Soitin Tampereelle
tunnetulle telttamestarille, joka lupasikin tehdä kodan, mutta hän tahtoi saada tarkat mitat minulta kodan
eri kohdista. Hän ei halunnut värkätä vaikkapa sisäseinän korkeutta ulkoseinään verrattuna. Jos kävisikin
niin, että savu jäisikin kodan sisälle eikä menisi lakiaukosta ulos, ei teltantekijää voisi siitä syyttää, vaan
tilaajaa joka oli antanut väärät mitat. En pystynyt antamaan oikeita mittoja niin kangaskotakauppa tyssäsi
siihen.
Hokkalassa oli sirkkelisahurille kertynyt, pienen vuoren verran tukkeja sahattaessa pintalautoja. Pintahan
oli sahattu sileäksi vain yhdeltä puolelta ja yleensä niitä käytettiin polttopuina. Mieleeni juolahti, että
teenkin kodan pinnoista ja teenkin suuren. Hain metsästä 9 m pituisia jämeriä riukuja ja parkkasin ne.
Kodan paikka tuli olemaan puskettuneella pellolla, mikä oli kosteaa rapamaata, piirsin siihen hieman
pohjaa suuremman ympyrän, minkä sisältä kaivatin rapamaan pois 40 cm syvyydeltä. Kaivannon läpi
asetin salaojaputken viemään kosteuden pois kaivannosta ja se peiteltiin muutamalla kuutiometrillä karkeaa
soraa.
Nyt alkoi varsinainen kodanrakentaminen. Piti saada 8 m pitkät ja 20 kg painavat kotariu’ut pystyyn.
Alitajunta askarteli keinon, miten se onnistuisi. Kodan paikalla sidoin kahden riu’un latvapäät yhteen ja
levitin tyvipäät 8 metrin päähän toisistaan, niin että syntyi A-kuvio. Sidoin latvasta kolmannen riu’un
näiden kahden aikaisemman keskelle ja aloin työntää siitä viritelmää ylös. Kun nosto oli puolessa välissä
keskeytin sen ja laitoin neljännen riu’un vastapäätä kolmatta, mitä työnsin viistosti ylöspäin ja välillä kävin
työntämässä neljättä riukua ylös. Vihdoin 4-riukuinen kodanrunko oli pystyssä. Aloin naulata
poikittaistukia riukujen välille. Löin vasaralla tavallisella voimalla nauloja, mikä oli kumminkin liikaa ja
rakennelma sortui, mihin en ollut osannut olla varautunut. Oli vähällä etten saanut 20-kiloisia riukuja
niskaani. Ei auttanut muuta kuin alkaa alusta. Toisellakin kertaa pystyttäminen epäonnistui. Homma alkoi
käydä voimille ja ajattelin, että pitää hakea apua, mutta yritin vielä yksin yhden kerran.
Löin etukäteen poikittaisten tukipuiden päästä naulat lävitse, että ne voi kiinnittää pienemmillä lyönneillä pystyriukuihin.
Tällä kertaa pystytys onnistui. Nyt piti saada vielä neljä uutta riukua pystyyn ja keksin siihen konstin
alitajunnassani. Päätin, että tekisin kodan yksin, että kukaan ei löisi siihen edes kolmentuuman naulaakaan
ja niin tapahtuikin.
Ulkoseinän teko pintalaudoista alkoi. Ensin vedin kolmelta suunnalta ilmaputket lattian tasossa seinän alta
nuotiopaikalle. Ulkoseinä ei ulottunut maanpintaan saakka, vaan jäi 10 cm maankamaran yläpuolelle. Kun
sisäseinä alkoi maasta syntyi seinien väliin ylöspäin kulkeva ilmavirtaus, mikä aiheutti sen, että nuotion
savu nousi kattoaukosta taivaalle. Pintalaudat olivat 4,5 m pitkiä ja seinän pituus oli 7,5 m ylöspäin, piti
samalle kohtaa naulata toinen pinta ensimmäisen jatkeeksi. Tuulisella säällä, kun olin naulaamassa ylempää
pintalautaa, piti pitää varansa ettei vihuri siepannut lautaa ja sen naulaajaa ilmojen tielle. Ulkoseinän
korkeus oli siis 7,5 m, samoin kuin lattiaympyrän halkaisija.
Kodan ulkoseinän jälkeen oli sisäseinän vuoro. Sen korkeus oli 3,5 m ja se alkoi tiiviisti maanpinnasta. Sen
etäisyys oli 10 cm ulkoseinästä, joka alkoi 10 cm maasta ylöspäin. Näin syntyi seinien väliin ylöspäin vievä
veto, joka vei nuotion savut lakeisaukosta taivaalle.
Kodan seinään rakensin erkkerin, joka oli 2,5 metriä leveä, jossa oli 2 ikkunaa, joiden ulkopuolella on
suljettavat lautaluukut. Niitä ei pidetä paljoakaan auki, sillä kodassa on oltu enimmäkseen iltaisin, jolloin
valaistus saadaan nuotiosta ja myrskylyhdystä ja kynttilästä.. Keskellä kotaa on nuotiopaikka, mikä on
kehystetty isoilla kivillä. Huomasin, että jos kolme nuotiolle tulevaa ilmaputkea ovat auki, tulee veto
ylöspäin liiankin railakkaaksi, minkä vuoksi suljin niiden nuotion lähellä olevat suut litteillä kivillä, Savu
kulkee ilman putkiakin seinien välissä olevan vedon avulla lakeisaukosta taivaalle. Pienemmässä kodassa
on kuitenkin ilmaputkien oltava auki, jotta savu lähtisi ulos kodasta. Kodan sisäpuolen seinustalle tein
puolitusinaa laveria . Muut huonekalut ovat paksusta puusta sahatut istumapölkyt.
Vuosien mittaan ulkoseinän pintojen kiinnitysnaulat alkoivat löystyä ja niiden pänttäämisessä tiukemmalle
olisi ollut iso työ. Ratkaisin asian siten, että peitin kodan ulkoseinän pystyyn nostetuilla 7,5 m pituisilla
riu’uilla. Näin ulkoseinän pintalaudat eivät päässeet putoamaan vaikka naulat olivat löystyneet. Kodan
yläaukko oli avoin pitkän aikaa. Viimein räkättirastas keksi tehdä kodan sisälle pesän. Kun
lentokyvyttömät poikaset alkoivat tepastella kodan sisällä, olivat laverit, istumapölkyt ja muu tarpeisto
linnunruikun koristamia. Laitoin verkon yläaukkoon ja lintujen vierailut loppuivat.
Keskellä kotaa on nuotiopaikka, jota ympyröivät isohkot kivet, jotka eivät päästä tulta karkaamaan
nuotiopaikalta. Ruuan laitossa oli kätevä 60 cm x 60 cm suuruinen ritilä, johon oli hitsattu 40 senttiset jalat.
Se asetetaan nuotion päälle ja padat, kattilat ja pannut asetetaan ritilän päälle. Tuli keitettyä ja paistettua
nuotiotulella monenmoisia ruokia. Loimulohta, josta kaupassa otetaan mielikuvituksellinen hinta, voi
kodassa valmistaa huokealla, kun ostaa kirjolohen tarjouksesta ja halkaisee sen ja naulaa puoliskot
lautoihin kiinni ja pystyttää ne sopivalle etäisyydelle nuotiosta. Kala on kypsää, kun siitä saa sormilla
pienen palasen. Vanhanajan tappaiskeiton korviketta valmistin siten, että ostin kaupasta maksan, sydämen,
munuaiset ja kielen ja laitoin ne perunoiden kanssa muhimaan. Kahvin join pahkakupista eli kuksasta, jota
ei pestä koskaan, vaan ainoastaan huuhtaistaan. Kodan rakentamiseen kului aikaa yhden vuoden
viikonloput, pyhäpäivät ja lomat. Rakensin kodan yksin. Kukaan muu ei lyönyt siihen naulaakaan.
Hokkalassa on toinenkin kota. Vuonna 2004 kyläyhdistys hankki EU:n avustamana tehdasvalmisteisen
kodan ja vajan, pystyttäen ne Lamminjärven uimarannalle vuokramaalle. Kyläyhdistyksen puheenjohtaja
Marjatta Uusimäen johdolla kodalla on järjestetty sekä maallisia, että hengellisiä tilaisuuksia. Kuuluisat
ovat kesäjuhlien yhteydessä, joka kesä järjestetyt kuulantyöntökilpailut. Tontin vuokra-aika loppui v. 2021.
Kota ja vaja siirrettiin tilapäisesti Lamminjärventien laitaan Hautasaaren mäelle. Kota säilyi ehjänä,
traktorin perässä vedettäessä. Kodalle katsotaan kesällä sopiva paikka.
Teltta on myös siirrettävä nukkumispaikka. 1950-luvun alussa monikaan hokkanen ei ollut nähnyt pientä
retkeilytelttaa. Aikuiset miehet olivat kyllä nähneet sotilasteltan. 1950- luvun alussa polki Hokkalaan,
sortsit jalassa pyörällään keski-ikäinen saksalaismies. Loppukesän ilta oli viileä. Kotasen Eemeli oli
pihakaivollaan lähellä tietä. Mies pysähtyi ja tervehti Saksaksi. Eemeli tervehti, että ”holotna” (Venäjää,
tarkoittaa kylmä). Miehet äännähtelivät omilla kielillään ja viittilöivät käsillään ja tuli selväksi, että
saksalainen kysyi, voiko pystyttää telttansa pihannurkkaan yöpyäkseen siinä. Luvan saatuaan hän pystytti
pienen yhden hengen harjatelttansa. Hokkasista ei kukaan ollut nähnyt tällaista retkitelttaa ja siitä ja
ulkomaalaisesta riitti puhetta päiväkausiksi. Saksalainen oli harvinainen näky Hokkalan raitilla tuohon
aikaan. Vanhat ihmiset olivat Amerikassa nähneet kylläkin monta kansallisuutta olevia eksoottisia ihmisiä.
Hokkalan pojat, jotka olivat muualla, eivätkä nähneet telttaa, olivat kateellisia niille, jotka olivat sen
nähneet.
Laavu oli tehty ruskeasta, vettä hylkivästä telttakankaasta ja sisäpuoli oli hopeanvärinen. Se oli 150 cm
leveä ja pituudeltaan ihmisen mittainen. Etupuolelta se oli metrin korkuinen ja katto laski taaksepäin.
Lähdimme MN ja KL:n kanssa joulun jälkeen kokeilemaan sitä metsään yöksi, mihin olin syksyllä
varannut rakovalkeapuut. Muistelen, että päivällä oli radiosta kuulunut, että Romaniassa oli vallankumous
meneillään. Pakkasta oli 5 astetta ja kova tuuli puhalteli pohjoisesta. Pienen sähläilyn jälkeen rakovalkea
syttyi hyvin. Ajattelimme, että kun laittaa laavun perän tuultapäin, niin tuuli puhaltaa vastamäkeen laavun
nousevan etupään yli taivaalle. Se oli väärä olettamus. Tässä tuuli tekikin niin, että se teki pyörteen etuosan
räystään eteen ja ohjasi kitkerän savun sisälle laavuun, niin että sinne tuntui tukehtuvansa. Laavu olisi
pitänyt pystyttää siten, että tuuli puhaltaisi sivustapäin. Seuraavan kerran talvella yövyimme laavussa
Hirvikankaan mäellä, missä oli lunta 70 cm korkeudelle. Kaivoimme laavulle tilan maata myöden. Nyt
osasimme pystyttää laavun oikein tuulen suuntaan nähden.
Laavu on ollut tuhansia vuosia ihmisten tilapäinen suoja. Sitä ovat käyttäneet mm. metsästäjät ja
kaukaisilla suoniityillä heinäntekijät. Hokkalalainen Kalle Parkkonen kävi heinässä tyttärineen 1900-luvun
ensimmäisellä puoliskolla 10 km Hokkalasta pohjoiseen olevalla Kärensuon niityllä. Perille päästyään hän
teki ensitöikseen havulaavun yöpymistä varten. Oli sääskinen yösija, kun Kärenlampi oli lähellä.
Viime vuosisadan alussa metsäyhtiöt avasivat suuria savotoita pohjoisessa. Kämppiä ei ollut ja jotkut yhtiöt
majoittivat työmiehensä laavuissa. Valokuvassa näkyy, että halastuista puista tehtyjä laavuja on kahdessa
rivissä vierivieressä usean kymmenen metrin matkalla ja laavurivien välissä on rakovalkeat. Vilunväreet
puistavat selkäpiitä, kun ajattelee, että mies on talvella hikoillut päivän sahatessaan puita ja karsien niitä
kirveellä ja yön hän viettää laavulla. Miten hän sai vaatteensa kuiviksi? Hänellä oli useimmiten yksi
vaatekerta, missä hän myös yritti nukkua. Sairastavuuden on täytynyt olla korkea. Kun alettiin rakentamaan
kämppiä, ne tehtiin hutaisemalla. Niissä oli maalattia ja seinät oli tilkitty niin huonosti, että tuuli pääsi
raoista läpi. Peltikamiina kuumotti keskellä tulipunaisena, mutta seinät olivat kuurassa. Yhtiön toimittamat
elintarvikkeet saattoivat olla pilaantuneita. Tärkeä, pääasiallinen voimaravinto pitkänaikaa oli ”amerikan
läski”. Amerikassa kasvatettiin sikoja , joissa esim. läskikierros poistettiin pitkinä viiluina ja pakattiin
kanttisiin puulaatikoihin ja myytiin vähemmän kehittyneihin maihin ja amerikkalaiset pistivät siasta
jääneen punaisen lihan poskiinsa. Silloin, kun Amerikassa oli Wilson-niminen presidentti, Suomessa
nimitettiin Amerikan läskiä ”Wilsonin pinnaksi”
Amerikanläskillä oli osuutensa ns. ”Läskikapinassa”. Värriön seudulla pohjoisessa oli menossa
jättiläissavotta 1920-luvun alkuvuosina. Kämpät olivat kehnosti rakennettu, niin että niitä ei saanut
lämpimäksi. Toisinaan yhtiön toimittama ” amerikanläski” oli pilaantunutta. Palkat olivat niin kehnot, että
riittivät vain jokapäiväiseen ruokaan, eipä juurikaan muuhun. Työmiehet olivat katkeria ja vihaisia. Osa oli
vielä katkera 4 vuotta aikaisemmin soditun sisällissodan tuloksesta. Agitaattoreita liikkui Suomen
Savotoissa.
Venäläiset olivat lahjoneet rajavartijoita aiemmin ja kuljettaneet aseita Suomen puolelle kätköihin. Ennen
”läskikapinan” alkamista helmikuun 1929 alkupuolella, pyssyjä oli luovutettu metsätyömiehille. Kajaanin
seudulla asustanut Kajaani yhtiön ”kymppi” Janne Myyryläinen oli loikannut Venäjälle. Nyt hän käytti
nimeä Jahvetti Moilanen, kun hän saapui aseistetun miesjoukon kanssa syrjäiseen Värriöön. Hän valtasi
pienellä joukolla kämpän, mutta kohta oli piha täynnä aseistettuja metsätyömiehiä. Jahvetti Moilanen
sanoi, että koska työläisiä kidutettiin nälkäpalkalla, niin yhtiön kasöri sai maksaa jokaiselle työläiselle
tuntuvan ylimääräisen tilin. Niin tapahtuikin ja jäljelle jääneet rahat otti Jahvetti Moilanen ja antoi kuitin
niistä kasörille. Yhtiön muonavarastosta, missä oli amerikanläskiä, leipää, voita, jaettiin mitä ensihätään
tarvittiin ja loput kuormattiin rekiin. Kun Värriön kaikki varastot ja ruokatavarat oli saatu rekiin, noin 100
hevoskuormaa, oltiin jo yössä. Lähdettiin kohti Sallan kirkonkylää kovassa pakkasessa. Matkalla
puhdistettiin kaikki lähitienoon savotat. Miesvahvuus lisääntyi koko ajan. Ennen Sallaa katkaistiin
Rovaniemelle johtava puhelinlanka. Moilanen antoi tiukan kirjeen rajavartioston päämiehelle, jossa
kerrottiin, että koko lappi on kapinassa. Kaikki tiet ovat kapinallisten miehittämät. Vastarinta oli
toivotonta. Luvattiin, että jos vartiosto antautuu taataan henkilöstön koskemattomuus. Helmikuun 7 päivä
1922 Jahvetti Moilanen lähti kohti Venäjän rajaa. Joukko oli kasvanut savotoilla yli yli 300 mieheen ja
hevoskuormia oli mukana n. 200. Kun Moilasen retkikunta oli päässyt hyvänmatkaa Venäjälle, hän päästi
ne hevosmiehet, jotka oli pakotettu mukaan, palaamaan Suomeen. Ihmishenkien menetyksiä ei kapina
aiheuttanut. (Lähde: Aaro Tolsa, Ihmisen nälkää. Pappina Pohjolassa ilman kirkkoa ja saarnatuolia, Porvoo
1945).
Mistä johtui tapahtuman nimi ”läskikapina”. Kerrotaan, että Moilanen olisi pitänyt innostavan puheen
läskilaatikon päällä seisten. Jotkut taas sanoivat nimen johtuneen siitä, kun hevoskolonnan kuormasta
suurin osa oli amerikanläskiä. Miksi tällainen kapina järjestettiin? Oliko tarkoitus järjestää yleinen
vallankumous Suomessa? Edellisen vuoden lopulla suomalainen vapaaosasto (Valtio kylläkin avusti salaa
tätä retkeä) teki aseellisen hyökkäyksen Venäjän Itä-Karjalaan. Olisiko ”läskikapina” vastaveto tälle
tunkeutumiselle tai oliko läskikapina vain ryöstöretki? ”Metsätyömiesten kurjien kämppien johdosta Valtio
joutui antamaan ”Lain metsätyöläisten asunto-oloista” Jotkut yhtiöt ottivat maksun jätkiltä kämpällä
asumisestakin.
Jos amerikanläskiä kuumensi tikunnokassa, siitä ei jäänyt juuri mitään jäljelle, kun rasva valui pois. Paras
kuumennusastia oli pitkävartinen nappu tai kippo, missä rasva pysyi tallella. Kolesterolista ei tiedetty
mitään ja oli syötävä, mitä oli tarjolla. Läski antoi kovat tehot työntekoon. 1970-luvulla eräs vanhempi
hokkalailainen mies, joka oli ollut metsätöissä amerikanläskin aikoihin , tunsi närästystä, että joutui
menemään lääkäriin, joka kysyi miehen ruokailutottumuksia. Mies sanoi, että hän paistaa läskistä sianlihaa
pannussa ja syö sen ja ryyppää rasvat päälle. Lääkäri oli kauhistunut. Hän ei tiennyt, että tällaista
ruokavaliota olivat kymmenet tuhannet metsätyömiehet käyttäneet monen kymmenen vuoden ajan.
Nykyisin siat on jalostettu sellaisiksi, että niissä ei ole läskiä juuri ollenkaan.
Loue on kuin kodan puolikas, kun kota on halkaistu pystysuoraan kahteen osaan. Loue pystytetään siten,
että 3 tai enemmän riukuja sidotaan yläpäästä yhteen ja levitetään alapäästä puoliympyräksi ja louekangas
pingotetaan riukujen päälle puoliympyräksi. Etupuoli jää louessa avoimeksi. Loue on hyvä sateen- ja
tuulensuoja maastoretkellä ja sen avoimenpuolen eteen voi sytyttää tulen. Pieni louekangas painaa alle 2
kilon, joten se on kevyt kantaa.
1950- ja 1960-luvulla radion ”toivotuissa levyissä” soitettiin silloin tällöin puolalaista kansansävelmää
”Nuotiolaulu”. Toivotut levyt soitettiin lauantaina klo 18-19. Kun ohjelma siirrettiin ajalle klo17-18, tuli
lypsykarjanhoitajilta paheksuntaa siitä, että ohjelma oli siirretty lypsyn aikaan, niin että he eivät pystyneet
kuuntelemaan sitä. Tästä johtuen ohjelma jouduttiin siirtämään vanhalle paikalleen klo 18-19.
Meill’ on metsässä nuotiopiiri.
missä kuusten kuiske soi.
Kipunat kohti tähtiä, kiirii, lähipuutkin punervoi. Ja me muistain sankari aikaa,
sadun tenhon tunnemme taikaa, kun laulumme yön yli kiirii, ja kun hongat huminoi!
Tuli leiskuen nuolevi puuta, hämy verhoo metsän, maan.
Jutut kuulemme, huudot, ei muuta, sydän syttyy tuntemaan.
Ja me muistain sankari aikaa,…. jne (Puolalainen nuotiolaulu, kansansävelmä).
Hannes Keskitalo
