Sehän oli Venäjälle Fiatin tehtaalta ostetun, poistetun tuotantolinjan” tuotosta”. Siihen oli uutuutena tullut ominaisuus, että se oli talvella ehkä lämpimin henkilöauto maassamme. Se lähti käyntiin myös lämmittämättä 20 asteen pakkasessa. Oliko tämä Siperian opettamaa. Myös pikku Fiat oli hyvin lämmin talvella, vaikka italiaanot eivät siitä olleet sellaiseksi tarkoittaneetkaan. Siinä oli takamoottori ja lämpö virtasi koppiin takaistuimen ja selkänojan raosta. Kylmimpiä autoja oli kuplavolkkari. Keinosiementäjät käyttivät sellaisia. Maalla oli kerrottu vitsinä, että kun laitumella olevat lehmät näkivät maantiellä punaisen kuplavolkkarin, ne alkoivat ammumaan.
Lada kaarsi pihaan ja pysähtyi traktorin perään. Todettiin, että autosta nousi paikallishistoriasta kiinnostunut persoona. Tiedettiin, että kohta taas kuultaisiin mielenkiintoista asiaa. Tämä henkilö katseli kotvan Valmettia ja aloitti, että Hokkalassa meni 300 vuotta, minkä ajan hevonen oli vetojuhtana ja sitten ilmestyi traktori maisemaan eli 1950- luvulla. Kalle Lassilan ja Antti Mäen ”piikkilangan kiristäjä” eli pikku Valmet 20, jonka huippunopeus oli kävelyvauhtia. Tämä tuotiin ajamalla Jyväskylän Tourulasta kahdessa päivässä. Myös Pohjanmaan rintamaille haettiin ajamalla Valmet 20:siä. Useamman traktorin letkoja ohitti Hokkalan 300 km matkallaan länteen.. Kyyjärven ensimmäinen traktori oli rautapyöräinen Fordson vuosimallia 1922, jonka hankkivat Elias ja Alma Ruuska vuonna 1928. Hokkalassakin oli 1950- luvun lopulla rautapyöräinen Fordson, jonka takapyörissä oli kymmenen senttiä korkeat, kolmiomaiset piikit, jotka tekivät melkoiset orkoset hiekkatiehen.
Kun Tapani Hokkanen perusti Hokkalan talon 1656 oli hänellä myös mekaanisia välineitä mukanaan kuten puukko, kirves, tulukset, kuokka, sirppi, lapio, pata, juomahaarikka. Muita tarve-esineitä hän valmisti puhdetöinä puusta. Kun kaskiviljely alkoi valmisti Tapani puukanget, joilla maassa makaavia puunrunkoja vieritettiin pitkin kaskipeltoa. Kun alussa ei ollut vetojuhtaa Tapani ja Sofia itse vetivät risukarhia kaskessa. Vetoeläimenä Suomessa on kokeiltu hevosta, härkää, koiraa ja hirveä. Hirviä pidettiin kesytysaitauksessa ja siten sen perään laitettiin reki. Hirven ruumiinmuoto ei ole vetoeläimelle sopiva, etupää on painava ja takapää liian kevyt, pitäisi olla tasapaksumpi. Kun hirvi päästettiin vapaaksi, niin se loikkasi 2 m korkean aidan yli reki perässä. Hirvelle ei pysty tekemään länkiä, jotka olisivat auttaneet vetämisessä.
Sodan aikana Saksan armeija toi muuleja Petsamoon veto- ja kantoeläimiksi. Muulihan on kookas, lähes hevosen kokoinen ja ketteräjalkaisempi eläin, minkä vuoksi hyvä vuoriston kulkija, marto hevosen ja aasin risteytymä ja nopea, sillä Hokkalassakin käytettiin Amerikan Suomalaisilta kuultua sanontaa, kun joku meni nopeasti, että meni kuin miuli (=mjul=muuli). V. 1941 lokakuussa sodan aikana saksalainen kenraali Schörnerin divisioona saapui Petsamon Litsan rintamalle Kreetalta miehet kesävarusteissa ja hevoset ja muulit kesäkarvassa, mikä johti tuhansien eläinten tuhoon talven lumimyrskyissä ja pakkasissa. Kaikki muulit kuolivat. Keväällä niiden säilyneet ruhot paljastuivat kinoksista pitkin tienvarsia Parkkinasta, Litsan jokitörmälle saakka. ”Arktista ei ole!” kuului kenraali Schörnerin antama tunnuslause. Hän tahtoi poistaa miehiltä oikeuden pitää luonnonoloja kohtuuttomina. Kaikkien kesäkarvaisten kuolleiden muulien lisäksi 1400 hevosta menehtyi pakkasiin. (Lähde: Erno Paasilinna, Petsamo historiaa ja muistoja, Otava 1983). Syksyllä suomalainen upseeri tiedusteli varovasti korkealta natsiupseerilta, milloin sotilaille vaatetetaan talvivarusteet, jotta nämä pärjäisivät kylmyydessä. Saksalainen vastasi, että se tunsiko kylmää tai ei on vain kurikysymys. Muulista ei ollut korpitalon vetojuhdaksi, koska se ei kestäisi talven kylmyyttä.
Vetokoirat olivat väsymättömiä ja nukkuivat mieluummin lumihangessa, kuin huoneessa., mutta ne olivat liian pieniä talon vetoeläimiksi. Härkä oli kuohittu sonni. Näin härkä on vähemmän agressiivinen. Myös se on tullut laiskemmaksi kuin sonni. Härkää on pidetty vetojuhtana Hämeessä ja Etelä-Suomessa. Tienkin nimi on Hämeen härkätie. Iso härkä painaa huomattavasti enemmän, kuin hevonen. Kun 2 isoa härkää laitetaan ikeellä rinnakkain, löytyy siinä totisesti vetovoimaa. Härkä on hitaampi löntystelijä, kuin hevonen ja ei kykene liikkumaan kuorman kanssa kunnolla röykkyisessä metsässä. Hevonen pystyy menemään peitteisessä maastossa siitä mistä mieskin. Härkä tottelee ohjastusta viiveellä. Härkä on tasaisten teiden ja sileiden peltojen astuja. Nurmijärven Palojoella Keskisen Uudenmaan pohjoisella laidalla on kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven (s. 1834 k. 1872) kotiseutu. Härillä ajo oli hänelle tuttua. Runossaan Härkä-Tuomo, Kivi kuvaa tätä tapahtumaa vauhdikkaasti:
Yksi oli työ ja toimi, johon iski aina miehen into: Härkäparillansa ajeskella peltosarall.
poudan paahtehessa, käärittynä tomuhun ja saveen, miehelle oli huvi suuri aina.
Ajeli hän: Silloin kauas kuului luihkina ja halkaisevat huudot, räminätä, rähinätä
kuului, Toki tuolloin taasen jutteli hän, juhdillensa jutteli, kuin Veikko Veikollensa
ilvehtien juttuu. Mutta sitten taasen hirveästi mies ärjähti ja hulja heilui: Taivaan
tuulta löi hän, harvoin härkää. (Aleksis Kivi, Härkä-Tuomo)
Sonnista tulee härkä, kun se kuohitaan. Sonni lienee liian vireä kuorman vetäjäksi ja itsepäinen tottelemaan ohjastusta. Isoille sonneille laitetaan nenärengas, josta taluttaessa, elukka seurasi nöyrästi. Talon lehmikarjassa oli mukana sonni, jotta lehmäsuku jatkuisi. Yksittäisiä lehmiä, jotka tulivat härilleen vietiin sonnin astuttavaksi. Lapset joutuivat ajomiehiksi, kun aikuinen talutti lehmää. Monet ajomiehistä ovat kertoneet kuinka he tunsivat häpeää hyödyllisestä tehtävästään, jolla sonnin lieruhäntäinen siittiö saatetaan lehmän munasoluun. Hokkalassa Manso-lehmä oli tullut härilleen. Möksyn Hautamäellä 3 km päässä oli sonni, jota käytettiin vieraiden lehmien astutukseen. Perheen emäntä kietaisi taitavasti köydestä riimun Manson päänympäri ja lähti lehmää köydestä taluttaen askeltamaan Möksyä kohti ja lehmä seurasi vastaan panematta. Takana kulki murrosikäinen poika kädessään ohut piiska, jonka hän oli taittanut pihakoivusta. Poika oli lähtenyt väkipakolla mukaan, sillä häntä hävetti se, että jotkut saattaisivat vitsailla ja pilkata häntä lehmän ajosta. Kolme tuttua Hokkalan taloa ohitettiin jännittämättä. Kun ohitettiin viimeinen talo Rajala, niin oli vajaa kilometri ilman taloja. Ylitettiin Lehtiharjun mäki, missä kolmiomittaustorni kurotteli kohti taivasta. Sitten tie kulki Lamminnevan eteläpuolen kangasta, kunnes tulivat Pitkäsaarella Viljami Kotasen ja Olga Uusimäen mökit. Möksyn itäinen osa alkoi tästä. Möksy talonnimi johtui lappalaisperäisestä Moksi-paikannimestä, joka tarkoittaa veden yli kulkemista. (Lähde: Heikki Junnila, Alajärven historia 1999 s. 100. Korpilahdella on Moksi-niminen kylä). Liikenne oli hiljaista niin, ettei lehmä säikähtänyt eikä pillastunut ja karavaani kulki tasaisesti kohti päämäärää, eikä vitsaa tarvittu. Piti ohittaa kymmenkunta taloa, eikä niistä mikään ollut niin vauras, että ikkunalasit olisivat olleet läskiä täynnä, eli kukaan ei tarkkaillut seuruetta, mikä hälvensi piiskapojan häpeää. Hautamäellä Manson talutusnaru sidottiin tallin ulkoseinällä olevaan renkaaseen ja Raimo meni hätistelemään sonnin pihalle. Hetken kuluttua naudat suorittivat seksuaaliaktin.
Hokkalan yhdessä talossa oli porsitussikala, missä oli vankka karju. Isäntä käytti säännöllisesti karjua Oikarilla astumassa emakkoja. Talon poika kertoi, että häntä hävetti rooli, mikä hänellä oli karjun kuljetuksessa. Karju sijoitettiin kettaan traktorin peräkärrylle. Isä ajoi traktoria ja poika istui kärryn rapakaarella ja kyhnytti karjun niskaa ja selkää kepillä, jotta sen olo oli mukavaa, niin että se pysyi rauhallisena kuljetuksen aikana. Poika yritti istua matalana, jotta kukaan ei tunnistaisi, millaista tehtävää hän suoritti. Edestakainen matka oli n. 40 km, joten siinä oli näkijöitäkin ja koukussa oleva selkä puutui tunnottomaksi. Karjulle tehtiin pohjaton umpi-laatikko, jonka pystyi nostamaan karjun ylle ja sen sisällä karju seisoi, istui tai makasi pimeässä, kun sitä kuljetettiin siitosmatkoillaan. Yhteen aikaan Hautamäen härkätallissa asusteli mahdottoman iso sonniyhdistyksen sonni, suuri kuin biisonihärkä. Ei kuitenkaan painoltaan 1000 kiloinen. Kun talutti sitä nenärenkaasta se seurasi nöyrästi. Hokkalaan tuli huhu, että sinä päivänä Hautamäellä iltapäivällä eläkkeellä oleva vanha ravikuningas ori ja eräs tamma suorittivat suvun jatkamistoiminnon. Hokkalan pojat hyppäsivät heti pyörän satulaan ja vinhasti polkien suuntasivat tapahtumapaikalle. Kun keinosiementäjät alkoivat viiletellä Fiat 600:sella tai kupla Volkkarilla jäi eläimien omistajilta eläinten roudaaminen paikasta toiseen pois ja helpotti työmäärää, niin että saattoi käyttää ajan muihin töihin.
Hevonen oli paras vetoeläin Tapani Hokkasen korpitalossa. Kolmen vuoden kuluttua Tapani osti hevosen. Luonnonvalinta oli muokannut sen esi-isät, korpiolosuhteisiin sopiviksi, monipuolisiksi ja kestäviksi. Nyt Tapanin ja Sofian siasta risukarhia veti hevonen nimeltään Virma, niin että kaskiaukion musta pöly nousi kohti pilviä. Myöhemmin Tapani valmisti niveläkeen. Tiet olivat kapeita, kivisiä polkuja, niin että kärryillä ajamisesta ei tullut mitään. Alkajaisiksi käytettiin purilaita, mitkä olivat kaksi aisaa, joiden peräpäät harrasivat maata ja peräpäiden päällä oli lava, jolla tavarat kuljetettiin. Myös kantosatulaa käytettiin. Tapani valmisti reen, jolla saattoi kuljettaa isompia kuormia, sekä talvella että kesällä. Sahroilla tehtiin vakoja ja tongittiin kaskimaata.Alkuperäisen Suomessa jalostetun hevosrodun kantakirjaa alettiin pitää v. 1907. Suomenhevonen on Suomen olosuhteisiin sopiva, kestävä ja monipuolinen. 1950 sodan jälkeisellä jälleenrakennus kaudella oli kyseisiä hevosia n. 400 000. Se oli välttämätön maa- ja metsätaloustöissä ja kuljettamisessa. 1987 mennessä polttomoottori oli syrjäyttänyt suurusmoottorin, niin että
suomenhevoskanta alhaisimmillaan oli 14 000. 2021 suomenhevosia oli n. 20 000 eli kolmannes maamme hevoskannasta. (Lähde: Jaana Ojala, Keskisuomalainen 6.9.2021).
Talvisodassa ja jatkosodassa suomenhevonen oli korvaamaton puolustusvoimille. Akateemikko, alikersantti, kansalliskirjailija Väinö Linna on antanut hieman tilaa sotahevosille menestyskirjassaan ”Tuntematon sotilas”. Romaanihenkilö, alikersantti Urho Hietanen (20v.) Varsinaissuomesta Turun murrealueelta, Turun Sanomien lukija, talollisen, jolla 9,5 ha peltoa, helvetin huonoa maata, poika odotti Ylämyllyn paloaukean vieressä, lähellä Joensuun kaupunkia autokolonnaa, joka veisi heidät lähelle eturintamaa. Urho veti keuhkonsa täyteen raitista ilmaa ja lauloi itse keksimällään nuotilla:
Ja polle polle älä aisalles kaki, sillä huomenna on markkinapäivä. Hili rimpsis jolkuta hiljalleen, vai huomenna markkinapäivä. (Lähde: Väinö Linna, Tuntematon sotilas, 1954).
Viime sodissa (1939-1945) millään moottoriajonneuvolla ei olisi voinut korvata suomenhevosta vaikeissa maastoissa rintamalla. Hevosilla kuljetettiin aseita, sotilaita, ruokaa ja haavoittuneitakin
(Lähde: Jaana Ojala, KSML).
Hevosenlihaa voitiin käyttää ravinnoksikin. Tuntemattomassa sotilaassa keittiöltä jaettiin kaurapuuroa, jonka sekaan oli pantu sinistyneitä ja muutenkin elottavan näköisiä lihan palasia.- Juu koni on. Hietanen otti suustaan pureskelemansa ruston. – Merkki näyttävä viel kene hevosest. Tässä nääs näky piiskajälki. –Eipäs purnata ruuasta. Liha on ehdottomasti vaatimukset täyttävää. Se oli komppanian uuden vääpelin, ylikersantti Sinkkosen ääni. (Lähde: Väinö Linna, Tuntematon sotilas 1954.).
Talvisodan alussa joulukuussa 1939 armeijallamme oli 134 kuorma-autoa. Autoja ostettiin siviileiltä. Hokkalaan oli Valde Peuranen hankkinut 1935 Ford (Voorti)- kuorma-auton, minkä armeija otti sota-autoksi. Valde kaatui Taipaleenjoella. Hevosia rintamalla oli 70 000. Näistä suurin osa oli otettu siviilistä. Alueelliset hevosottolautakunnat vastasivat hankinnasta. Hokkalasta Kalle Parkkonen oli hevosottolautakunnassa. Kylästä ei viety hevosia rintamalle. Jatkosotaan (1941-1944), armeijan omien hevosten lisäksi otettiin siviileiltä n. 50 000 hevosta. Sodissa menehtyi yli 22 000 hevosta ja haavoittui moninkertainen määrä ja monet niistä hevosista, jotka eivät olleet saaneet ruumiillisia vammoja olivat kehittyneet luonnevikaisiksi. (Lähteenä myös Jaana Ojala, KSML)
Väinö Linna kuvaa nuukan, laihialaisen talousalikersantin Mäkilän ja hevosen lähtöä tuonpuoleisiin: Taas kajahtivat lähtölaukaukset, mutta tällä kertaa ujellus oli pahaenteisen lyhyt ja hiljainen. Mäkilä tajusi hiljaisen suhahtavan humahduksen, ennen kuin hänen edessään leimahti punainen lieska ylös maantiestä, johon aukesi kraatteri. Hän katkesi keskeltä poikki. Hevonen kaatui aisoihin. Hevonen nosti vielä päätään, yritti nousta etujaloilleen ja päästi villin tuskaisen hirnunnan, Sitten se vaipui maahan pari kertaa päätään heilauttaen. (Lähde: Väinö Linna, Tuntematon sotilas, 1954).
Mm. Talvisodassa, ettei Suomi tullut miehitetyksi, oli kaksi sangen merkityksellistä tekijää: Paljolti hevosiin perustuva huolto ja jokainen sotilas osasi hiihtää. Korpisodassa hevonen pääsi sinne minne mieskin, mikä ei ollut mahdollista mekanisoidun armeijan moottori koneille. Esimerkiksi Raatteen tiellä maahantunkeutuja joutui pysymään tiellä mahtavine konearmeijoineen, sillä runsas lumi esti sotakoneiden ajon metsässä. Tämä armeija oli hiihtotaidoton, suomalaisen suksi suihki metsässä, että he pystyivät koukkaamaan sivusta ja tekemään jättiläismotin Raatteen tielle.Maahantunkeutujan suunnitelma oli, että he menevät viikossa Ouluun ja panevat Suomen kahteen osaan siltä korkeudelta. Helsinkiin piti mennä kahdessa viikossa.Sotasaaliiksi saatiin runsaasti hevosia, joita annettiin siviileillekin. Hevoset ymmärsivät vain Venäjää, joten niille piti opettaa Suomenkieliset käskyt.
Onpa Kyyjärvellä käsketty hevosta englanniksikin, pitkään Amerikassa asunut Herman Parkkonen oli tottunut käskemään hevosia englanniksi. Kun hän palasi Kyyjärvelle ei hän luopunut tottumuksestaan, vaan kun lähdettiin komentosana oli let,s go (murteellisesti leto go).. Lähde: Toivo ja Raija Parkkonen, Herman Parkkosen historiikki, moniste 31.5.2016.
Autoverstaan pihan keskustelukerholaiset alkoivat pikku hiljaa valmistautua kotiinlähtöön. Avoimesta ovesta kantautui Svengi, kun Hiski Salomaa, ainutlaatuisella äänellään, päästeli tulemaan ”Lännen lokaria:
Kun punapuunkantoon torppansa laittaa,
niin silloin se ilonpäivä koettaa.
Vaikka maailman myrskyt meitä tuudittaa,
niin vapaus se varmasti voittaa. (Lähde: Hiski Salomaa)
Hannes Keskitalo
