Autoverstaan pihaan oli kokoontunut aikamiehiä. Eräs totesi, että koulun kentällä oli nuorukaisia,
jotka ottivat iloa lihastensa voimasta ja vaivaamisesta. Melu johtui siitä, kun pelattiin pallopeliä,
mutta kyllä väljän taivaan alle mahtuu kovaakin mölinää.
Suomalaisia pelejä olivat suolapallo, lukkaripallo, neljä maalia, sekä kuningas- ja pitkäpallo.
Urheilulehden päätoimittaja ja suojeluskuntien yleisesikunnan urheilutarkastaja, maisteri, Lauri
”Tahko” Pihkala julkaisi 1917 pitkäpallo-pelille yhteneväiset säännöt, mitkä saatiin
kuningaspallosta ja amerikkalaisesta baseballista yhdistelemällä. Pitkäpallo levisi varsin laajalle ja
siitä järjestettiin 1920 mestaruuskilpailutkin. Tahko ei kuitenkaan ollut peliin tyytyväinen, koska
pitkäpallo ei kehittänyt, yksilöllistä yritteliäisyyttä siinä määrin kun oli toivottu. Lukkarilla ja
jollakin hyvällä lyöjällä oli liian suuri vaikutusvalta pelin kulkuun. kokeiluja jatkettiin ja Tahkon
suunnittelun tuloksena ilmestyi v. 1921 pesäpallosäännöt. Siirtyminen pitkäpallosta pesäpalloon
tapahtui v. 1922 ja peli levisi nopeasti ympäri Suomea. Sitä levittivät mm. suojeluskunnat, armeija
ja koulut. Suojeluskunnan osastot kävivät innokkaasti otteluita keskenään. V. 1922 kamppaili vielä
Toijalan suojeluskunta Suomen pesäpallomestaruudesta Helsingin Pallonlyöjiä vastaan, häviten.
Tästä eteenpäin Suomenmestarit olivat urheiluseuroja paitsi 1925 mestari oli Lahden suojeluskunta.
Mainittakoon erikoisuutena , että vielä 1940 Vimpelin suojeluskunta sijoittui 3. SM-kilpailussa, kun
muut sijat 9 asti miehittivät urheiluseurat. V. 1945 ilmestyi Vimpelin Veto SM-mittelöihin
sijoittuen 8:eksi. Myöhemmin Hokkalan lähipitäjän Vimpelin urheiluseura Veto on voittanut
Suomenmestaruuksia. Hokkalan lähikaupungin Alajärven urheiluseura Ankkurit voitti Suomen
pesäpallomestaruuden kahtena vuotena peräkkäin, eli 1988 ja 1989 ja pronssia tuli 1992. (Lähteet
Yrjö Karilas, Pikkujättiläinen, 1946, Martti Jukola, Urheilun pikkujättiläinen, 1958. Suomen
urheilulehti 21.4.1988, Martti Huhtamäki, Tahko Suomen urheilun johtava ajattelija. Ilkka Tolonen,
100 vuotta Alajärven-50 vuotta Ankkurien urheilua 1994).
Lauri ”Tahko” Pihkala oli 1920-luvulla. suojeluskuntien yleisesikunnan urheilutarkastaja. Mikä oli
tämä suojeluskuntajärjestö? Suojeluskunta-aate vahvistui Suomen itsenäistymisen. V. 1917 ja
sisällissodan v. 1918 ratkaisevien vaiheiden aiheuttamana. Sisällissodassa suojeluskunnilla oli
ratkaiseva merkitys valkoisten puolen tappeluissa punaisia vastaan. Suojeluskuntajärjestöllä oli
tehtävänä rauhanaikana kansan puolustus valmiuden , sekä henkisen ja ruumiillisen kuntoisuuden
edistäminen antamalla jäsenilleen sotilaallista koulutusta, sekä harjoittamalla liikuntakasvatusta ja
järjestön tarkoitusperään soveltuvaa valistustoimintaa. Liittyminen järjestöön oli vapaaehtoista
(Lähde: Yrjö Karilas, pikkujättiläinen 1946).
Vastasyntyneessä hauraassa Suomen tasavallassa monikymmen tuhatpäinen, sotilaskoulutusta
harrastanut, aseellinen suojeluskuntajärjestö oli melkoinen voimatekijä. Sen yläpuolella ei ollut
mitään instituutiota , miltä se olisi ottanut määräyksiä, vaan se komensi itseään . Jos
Suojeluskuntajärjestö olisi halunnut tehdä vallankaappauksen, olisi se ehkä saattanut onnistuakin.
Kun urheiluseuroja oli vähän veti suojeluskuntien liikuntatoiminta niitäkin. jotka eivät olleet
kovinkaan sotilaallisia. 22.12.1927 annettu laki sääti suojeluskuntajärjestön puolustusvoimain
alaisuuteen, niin että se tuli valtion kontrolliin. Vuonna 1932 äärioikeistolainen Lapuanliike järjesti
Mäntsälän kapinan kumotakseen laillisen tasavaltaisen vaitiolojärjestelmän korvatakseen sen
diktaattorilla. Kapinajohtajat maanviljelijä Lapualta Vihtori Kosola ja kenraalimajuri Martti
Wallenius luottivat siihen, että suojeluskunnat lähtevät mukaan vallankumoukseen. Niin ei
kuitenkaan käynyt. Mäntsälään kerääntyi vain 2000 miestä ja homma meni mynkään. Miehet
poistuivat kotiinsa häntä koipien välissä. Vihtori Kosola ja Martti Wallenius poistuivat ja ottivat
”perskännit”. Heitä lähti pidättämään vain yksi valtion virkamies, jolle annettiin iso viinakassi
völjyyn ja pidätys tapahtui leppoisissa tunnelmissa. Lapuanliike lakkautettiin ja johtajat joutuivat
tiilenpäitä laskemaan. Suomen käymissä sodissa 1939-1945 suojeluskuntien kouluttamalla
reservillä oli suuri merkitys.
Sotien voittajien määräyksestä lakkautettiin suojeluskuntajärjestö 3.11.1944.
Lauri Tahko Pihkala kehitti pesäpallopelin edistämään suojeluskunnan sotilaallisten taitojen
oppimista. Terminologia on kuin sotakentältä. Pelaaja haavoittuu tai kuolee. Pallon heitto on
treenausta käsikranaatin heittoon. Pelistä tuli nopeasti Suomen kansallispeli. Sisällissodan punainen
puoli otti myös pelin omakseen. Työväen Urheiluliitto perusti omat sarjat. Mestaruudesta pelattiin
ensimmäisen kerran miehissä vuonna 1930 ja naisissa 1947. Vaikka pesäpallo ei enää olekaan
suurin ulkopallopeleistä. seisoo se vahvana monine sarjoineen. Hokkalassa ei pelattu pesäpalloa,
vaan sovellettua pitkää palloa. Kunta oli toimittanut koululle mailan ja pallon, sekä yhden hyvin
pienen lastenräpylän. Peuraperällä pelattiin hyvin innokkaasti pesäpalloa ja heillä oli hyvät
välineet. Joku neropatti keksi ilmoittaa hokkaset kylienvälisiin otteluihin peuraperäisiä vastaan.
Tulos oli peuraperäiset 30 juoksua ja hokkaset o juoksua. Pitkäpallopeli jatkui koulunkentällä
äänekkäänä älämölönä. Pelaajat hosuivat ja huitoivat ja katsojat toimivat äännähtelijöinä.
Aikamiehiä oli kerääntynyt lisää Hokkalan autoverstaan hiekkaiseen pihaan, missä pienet matalat
tuulipäät pyörittelivät rutikuivaa hiekkaa. Paikalle saapui 565 Valmet. Eräs mies kertoi, että vielä
1950-luvulla kylän ohitti pitkiä letkoja eteläpohjalaisia hevosia, jotka vetivät pankoilla varustettuja
parirekiä ollen menossa Kivijärven synkkiin ja laajoihin valtionmetsiin ajamaan paperipuita,
kaivospölkkyjä ja tukkeja. Esimerkiksi Kontumäen kämppä oli monille metsämiehille tuttu asumus.
Vielä niitä honkia humisi Kivijärven, Perhon ja Kinnulan saloilla. Eräs eteläpohjalainen
tummaverinen isokokoinen, vasta saapunut isäntä kantoi reestään suuren puusta tehdyn matka-
arkun Kontumäen kämppään sisälle seinänviereen. Joku vitsiniekka sanoi tälle, että Pohjanmaalta
kotoisin ja kropsua eväsnä. Miehen naama muuttui suuttumuksesta aivan mustaksi ja käsi puristui
nyrkkiin ja meni lyömäasentoon. Taisi olla niin, että mies ärtyi siksi, kun letkaus lausuttiin
savolaismurteella. Koirasalmen kämppä sijaitsi n. 5km länteen kontumäeltä. Kämppä oli
viimeisimpiä, mitä Metsähallitus rakennutti. Sen taso oli huomattavasti korkeampi, kuin tavallisten
kämppien. Se sijaitsi pienen ja ison Koirajärven välittömässä läheisyydessä. Muutaman kymmenen
metrin päässä kämpän päädystä alkaa hiekkainen kannas järven välissä. Maisema on kaunis.
Kämppä oli vaaleaksi maalattu. Toisessa puoliskossa oli hevosmiesten puoli ja toisessa työmiesten
puoli ja teräväpää, missä pomot asuivat. Seinässä oli ”emännänluukku”, josta sapuskat emäntä möi
oli ”kämppäkirjasto”, joka oli neliskanttinen puulaatikko, jossa oli kirjoja. Niiden sivujen
marginaalissa ei näkynyt sormenjälkiä, sillä metsätyömiehistä monet katselivat mieluummin
kuninkaiden kirjaa, eli korttipakkaa. Sivistysliitto oli lahjoittanut kenttäkirjastoja eri kämpille.
Järvenrannassa sauna ryöhäsi savua melkeinpä joka ilta ja sieltä kuului kova vastanläiske, kun
löylyllä voideltiin hyttysten ja paarmojen puremia. 1960-luvun jälkipuolella kämpät alkoivat
tyhjentyä, Lappia lukuun ottamatta, asukkaista. Yhtiöt alkoivat kuljettaa metsureita palstoilleen
kotoaan päivittäin autolla. Kansanautot, kuten esim. Mosse Skandinavia, alkoivat olla huokeita
palkkatasoon nähden, niin että metsurit kävivät niillä päivittäin töissä kotoaan. Minulla (H.
Keskitalolla) oli suuri kunnia kuulua siihen tukkijätkien porukkaan, joka oli viimeinen, joka asui
Koirasalmen kämpällä, ennen kuin turistit miehittivät sen. Istutimme männyntaimia laajoihin
aukkoihin, kun taivas kevätpoudassa yllämme kaartui kauniina kuin kupari. Puuromaiset
sääskijoukot täyttivät ilman, kun ne tanssivat ylös ja alas ja paarmat pistivät napakasti. Tuntui
haikealta jättää Koirasalmen tutuksi käyneet maisemat. Myöhemmin Koirajärviin istutettiin kaloja, joita turistit onkivat tyyristä maksua vastaan. Koirasalmesta pääsee Salamajärven luonnonpuiston
väljän taivaan alle, missä risteilee eripituisia vaelluspolkuja pitkospuineen. Esimerkiksi reitti
Koirasalmesta Heikinjärvennevan lintutornille, mistä Perhon puolelle Sysilammen kämpälle, mistä
Perhon Salamajärvelle (n. 20 km) on tullut vaellettua ja myös muita lyhempiä reittejä. Salamajärvi
oli Hokkasille tuttu, siksi kun kylässä oli Engvist-yhtiön työnjohtaja Emil Kotanen. Salamajärvellä
oli yhtiön metsää ja kämppä. Emil tarjosi metsätöitä Hokkalan miehille. Salamajärven kämpälle
Hokkalasta hinkattiin polkupyörällä 50 km matka. Kuuluisia kämppiä olivat myös 12 km etelään
Koirasalmesta oleva Veitjärven kämppä ja Koirasalmesta 9 km pohjoiskoilliseen, Kinnulan puolella
oleva, Remelin kämppä. Vanha kulunut vitsi on, että savolaisupseeri komensi alokkaita
kivääriotteita harjoiteltaessa, että remelistä olokapiälle vempauttakee eli Suomeksi ”olalle vie”.
Kansakoulunopettaja runoilija, Einari Vuorela tunnelmoi suurista metsistä ilman, että kellään olisi
ollut aavistustakaan kaukaisesta tulevaisuudesta, milloin polttomoottoreiden murina ja narina olisi
hallitseva ääni metsissä ja soilla, mihin aikaan tahansa.
Soi laulu hiljaa.
Soi hiljaa täällä,
missä on metsien vyö,
missä äänetön yö,
hiljaisten korpien päällä (Einari Vuorela)
Miehet katselivat tullutta Valmet 565:ttä. Tämmöisillä traktoreilla ajettiin paljon puutavaraa, yksi
miehistä sanoi. Tyypillinen varustus oli Bedfordin alustasta ja takapyöristä tehty vetävä peräkärry.
Vaihdelaatikko oli kiinnitetty kärryn nokalle. Siitä meni pitkäakseli kärryn takapyörien kardaaniin.
Voima tuli traktorin voimansiirrosta. Sanottiin, että Bedfordin vaihdelaatikko sopi parhaiten
Valmmet 565 vaihteiden kanssa. Joku oli kytkenyt traktorin vapaalle ja pannut ison vaihteen päälle
peräkärryn vaihdelaatikossa. Ajoneuvo oli kulkenut nopeudella 60 km tunnissa, mikä oli hyvin
vaarallista, sillä traktori olisi voinut kääntyä poikittain. Kun Einari Widgren Vieremällä kehitti
konetta Bedfordin matalamaanvaraisen ja pitkän rungon päälle, alettiin aprikoida, mikä vehkeelle
nimeksi. Viimein joku keksi, että kylällä oleili pitkäruppinen, matalajalkainen kulkukoira, joka oli
nimetty Ponsseksi, siitä nimi Einarin vehkeelle. Ponsse tavaramerkistä tuli maailmankuulu.
Traktorin puutavarakärryn nokkaan kuului ”joutsalainen” nostolaite. Siinä oli 3 m korkuinen
rautainen pystytolppa, mihin oli kiinnitetty muutaman metrin pituinen, vaakasuora puomi, niin että
se liikkui ylös ja alas ja sivusuuntaan oikealle ja vasemmalle. Puomia pitkin liikkui vaijeri, jonka
päässä oli tukkisakset, mitkä kiinnitettiin tukkiin. Vaijeria kiristämällä tukki saatiin ilmaan. Kun se
oli oikealla kohdalla, sakset irrotettiin köydestä vetämällä. Monesti sakset irtosivat itsestään, kun
tukki oli ylhäällä ja se putosi maahan. Olikin pysyttävä edempänä, kun kuormaus oli käynnissä.
Tällaisissa tilanteissa oli tullut vakavia tapaturmia, kun tukki oli pudonnut ihmisen päälle.
Hokkalan nuoret miehet VS ja JS ajoivat omallaan ja MU omallaan Valmet 565:la propseja
Kyyjärven puolelta Alajärven puolelle Savonjoelle uittolaanille. Nuorukaisille syntyi kilpailu kuka
oli aamulla ensimmäisenä tekemässä kuormaa noutolaanilla. Oli säkkipimeä, kun lähdettiin
hakemaan kaivospölkkykuormaa. Kun MU huomasi, että VS ja JS eivät vielä olleet lähteneet
kotoaan, oli hänellä tapana panna vaihde vapaalle ja sammuttaa moottori ja valot ja ohittaa VS:n ja
JS:n kotitalo äänettömästi, ehtiäkseen ensimmäisenä laanille. Useimmiten kuitenkin kilpailijat
havaitsivat ohituksen ja ryntäsivät kaasu pohjassa perään. Osa Hokkalan nuorista miehistä, kuten
kylissä yleensäkin, oli kovin kilpailuhenkistä ja osallistuivat kilpaurheiluun. Nämä kehittivät
kilpailun, mistä asiasta tahansa, kuten edelläkerrotusta traktorinajosta. Näillä pojilla oli nuorena
kersanakin jo jatkuva kilpailu menossa. Esimerkiksi tiellä liikkuessa kokeiltiin vähän väliä, kuka oli
nopein juoksija puhelinpylväiden välillä (50 m). Vähän isompana, kesäaikaan he viettivät päivät
aamusta iltaan koulun kentällä (vanhalla heinäpellolla) työntäen kuulaa, heittäen kiekkoa, keihästä
ja moukaria, hypäten korkeutta, seivästä, pituutta, 3-loikkaa, 5-loikkaa ja 10-loikkaa. Eipä sitten ollutkaan ihme, että he nappasivat palkintolusikat kirkonkylän kilpailuissa omassa sarjassaan. Heille
oli suuri nautinto esim. polkea keväällä litruista rospuuttoista hiekkatietä, että tasahyppyjen
(vauhdittomat pituus, korkeus ja 3-loikka) pitäjänmestaruuskilpailuihin 15 km päässä oleville
kirkonkylän tanssilavalle tai maamiesseurantalolle ja ottaa alpakkalusikat Hokkalaan vietäväksi.
VS ja JS lähtivät 565 Valmetilla Hokkalasta Viitasaarelle propsinajoon. Oli kevättalvi ja vähän
pakkasta päivällä. Tuohon aikaan traktoreissa ei ollut kunnon koppia, vaan rättikatto, joka oli takaa
avonainen. Iltaanpäin mentäessä pakkanen kiristyi ja miehet alkoivat kylmettyä ja tuli pimeä ja
kortteerista ei ollut tietoa Joku vastaantulija osasi neuvoa, missä työnjohtaja asui. Oli jo yö ja
horkka vapisutti ruumista ja hampaat löivät loukkua. Oli äkkiä päästävä lämpimään. Aikansa
rynkytettyään he viimein saivat työnjohtajan heräämään ja tämä tuli ärtyneenä kysymään, millä
asialla he olivat. He pääsivät nukkumaan tuvan vetoiselle lattialle. Mitään peittoja ei ollut. Propseja
ajettiin Keiteleen jäälle, jossa niistä tehtiin lauttoja, jotka hinattiin sulanveden aikana pois. Hokkaset
eivät olleet tottuneet niin isoihin mäkiin kuin Viitasaarella oli. Mäenlasku tapahtui täydellä
kuormalla niin, että ykkönen oli silmässä ja moottori pyöri tyhjäkäynnillä. Jarrua ei saanut painaa,
eikä vaihtaa vapaalle vaihteelle. Kun päästiin onnellisesti mäen alle, niin ettei traktori ollut mennyt
linkkuun, oli heti edessä ylämäki, johon piti saada vauhtia. Eräs rämäpää traktoristi suhahti jyrkässä
alamäessä hokkasten ohi vaihde vapaalla pysyen tiellä hyvällä tuurilla. Yhden propsinipun toinen
pää oli mennyt haperon kevätjään läpi ja toinen pää oli jään päällä. Pomo sanoi VS:lle ja JS:lle,
joiden Bedfordin alustalle tehdyn peräkärryn etupäässä komeili joutsalainen tukinnostovinssi, että
nostakaa nippu jään päälle. Hokkaset panivat hanttiin, koska pelkäsivät, että traktori menee jään läpi
Keiteleen pohjaan. Pomo määräsi kuitenkin, että nippu oli nostettava. Hokkaset sanoivat, että he
koettavat sitä seuraavan aamun pakkasessa. Kun he sitten menivät nostamaan, niin nippua ei
näkynyt ollenkaan, sillä toinen pää oli uponnut jään alle. Sitten veljekset lähtivät lähemmäksi
kotitanhuvia, ajamaan Koirasalmesta tukkeja Hoiskon sahalle. Tukit olivat parkattuja ja erittäin
liposia.Sitten yhdellä reissulla, VS ajoi, traktorin etupää hairaisi luiskaan pitkällä aukealla. Tukit
tempaistuivat eteen päin ja yksi tuli koppiin kovalla voimalla VS reittä sivuten. Tukinajo loppui
siihen ja VS lähti Tampereelle Wärtsilän konepajakouluun. Tampereella asuessaan hän hiihti
monina vuosina 90 km Pirkan hiihdon.
Aikamiehet alkoivat tekemään kotiinlähtöä Hokkalan autoverstaalta. Auki olevasta pikku ovesta
kuului yleisradion kuuluttajan Kreivi Kreuzin ääni….. seuraavaksi kuoro ja orkesteri esittää Sam
Sihvon säveltämän ja R.R. Ryynäsen sanoittaman marssin ”Muistoja Pohjolasta”
Rakkaana säilyy rinnassain
muisto kaunis Pohjolan.
Taivasta sen ja yötä valkeaa
muistelen mä ainiaan!
Kansamme tiellä taistojen
kesti kaik``ja voiton toi.
Sankarten heimoa ja raatajain
unhoittaa en koskaan voi!
Pääkuuluttajan saksalaisperäinen Kreuz tarkoittaa Suomeksi Risti. Kerran hän tapasi yleisradion
käytävällä sellotaiteilija Eino Juhani Rautavaaran selloa kantamassa. Kreuz kysyi tältä, miksei tämä
soittanut huilua, mikä olisi kevyempi kantaa. Rautavaara vastasi, että jokainen joutuu ristinsä
kantamaan.
Hannes Keskitalo
