Tuollaisia ajatuksia tuli usein mieleen, kun sain olla mukana tekemässä kyläkirjaa Mäntyperästä, lapsuuteni ja nuoruuteni kotikylästä. Kuvittelin tietäväni paljonkin sen menneisyydestä ja asukkaista, mutta tekoprosessin aikana kylämme menneisyys avautui aivan uudella tavalla ihmisten omakohtaisten muistojen ja heidän kuulemiensa tarinoiden kautta. Tuollaiset tarinathan ovat jokaisen suvun ja kylän elävintä historiaa. Samoihin tarinoihin on aina monta näkökulmaa, riippuen siitä kuka niitä kertoo. Sanotaan että aika kultaa muistoja, ja niin on hyvä. Juuri ne jokaiselle kertojalle arvokkaimmat muistot säilyvät, ne muistot jotka ovat meidän jokaisen aineetonta ja henkistä perintöä.
Maailmassa pätee edelleen jo Kalevalassa määritelty totuus, että mitään ei synny synnyttämättä. En tiedä missä ja milloin tarkalleen ottaen syntyi ajatus, että Mäntyperän on saatava oma kyläkirja. Minulle tuo aikomus tuli tietoon Aila - siskoni ja Nimelän Irman kautta. Alusta saakka oli selvää että halusin olla siinä mukana niin paljon kuin muilta kynätöiltäni joudan. Varsinaiseen kenttätyöhän en osallistunut, mutta eipä tarvinnutkaan. Hankkeemme voimanaiset Aila ja Irma käynnistivät kyläläisten ja sieltä lähteneiden haastattelut ja valokuvien keräämisen. Kuvien taltiointi ja käsittely jäi Niemelän Reijon tehtäväksi. Kirjan taittajaa ja painokuntoon saattajaa ei tarvinnut etsiä kaukaa, sillä Niemelän Juho otti sen tehtävän omakseen.
Jotensakin rauhallisen alun jälkeen kyläläiset ja sieltä lähteneet lämpenivät asialle yhä enemmän ja enemmän. Minun osuudekseni jäi lapsuudessa ja nuoruudessa kokemieni tai kuulemieni hauskojen, mutta myös liikuttavien tarinoinen kirjoittaminen. Niissä ovat aina pääosassa ihmiset, kyläläiset. Kotieläimiäkään unohtamatta, ja pääsipä eräs Lepikkosaaren jäniskin mukaan. Mäntyperältä muualle muuttaneiden joukosta löytyi hyviä kirjoittajia, ja he kertoivat omissa muisteluissaan siitä mitä kylä oli heille merkinnyt ja merkitsee edelleen.
Niin varhaisesta lapsuudestani kuin muistan, olin kokenut kylän ihmiset vahvasti omanlaisinaan ainutkartaisina persoonina. Minulla on sellainen käsitys, ettei maailmassa ole kahta samanlaista ihmistä, saati pienessä maalaiskylässä, jossa jokainen asukas tunnetaan tapoineen ja taustoineen. Noita tarinoita kirjoittaessani ymmärsin syvästi mikä oli parasta omassa lapuudessani: Se oli turvallisuuden tunne, tunne siitä, että saatoin luottaa jokaiseen ihmiseen. Minulta on useinkin kysytty onko tv-sarjojeni Kuusniemellä jokin esikuva. Kyllä sillä on, henkisessä mielessä: Se on lapsuuteni kotikylä ja laajemmin Kyyjärvi, joissa nyt muistoissani paistaa aina lämpimän ymmärtäväinen aurinko.
Kukaan tuskin tietää paljonko tässä maassa on koottu kyläkirjoja, mutta yhdestä asiasta olen varma: Tuskin löytyy toista kyläkirjaa jota olisi tehty niin suurella lämmöllä ja kunnioituksella kuin on Kyyjärvi Campingissa kymmenes Kesäkuuta julkaistava ”Mäntyperä – tarinoita niemen kainalosta.” Kyläkirjoilla on sellainen ominaisuus, että niiden arvo vain lisääntyy vuosien ja vuosikymmenten myötä. Tulevat sukupolvet voivat sen sivuilla palata omille juurilleen, niiden ihmisten maailmaan joita ilman eivät hekään olisi sellaisia kuin ovat.
