Muistaako enää kukaan sitä kaljapullojen heittojuttua, kysyi yksi ja odottamatta vastausta alkoi
kertoa. Muistattehan, kun täällä Hokkalassa oli kahdella miehellä yhteinen 1940-luvun Ford
Thames (Kansansuussa ”Tempsi”) kuorma-auto. Se oli tuotu käytettynä suoraan Englannista
sodanjälkeiseen kuorma-autopulaamme. Se oli tehty Englannin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen,
ratin ollessa menosuuntaan nähden oikealla puolella. Suomen oikeanpuoleisessa liikenteessä
Tempsikuski joutui ajamaan ojanpuolelta. Tämä heikensi näkyvyyttä sivulle ja taakse. Lisäksi peili,
kämmenenkokoinen läpyskä, oli vain kuskin puolella. Kuljettajalle oli lapsena sattunut
onnettomuus. Hän oli juossut keritsimet kädessä ja kompastunut ja keritsimien terävä kärki oli
pistänyt silmään, joka oli puhjennut. Taitava hän oli kuitenkin ajamaan. Sota-ajan hän oli ajanut
Itikan teurastamon karja-autoja, mitkä olivat aivan romuja, kun armeija oli ottanut parhaat autot
käyttöönsä. Autojen valot oli himmennetty vaakasuoraksi, kapeaksi viiruksi, mikä rasitti yhdellä
silmällä ajajaa enemmän kuin kahdella. Autoromussa oli ratissa kolmasosa klappia, mikä vaati sen,
että ohjauspyörää oli sahattava koko ajan edestakaisin.Tämä meni kuljettajallemme veriin, niin että
kun hän myöhemmin ajoi uutta autoa, jossa ei ollut klappia ratissa, hän sahasi sitäkin.
Automiehet olivat tehneet kuorman Peuraperän tienvarressa Enqvist yhtiön kaivospölkyistä
viedäkseen ne Lapuan asemalle, mistä ne jatkoivat junalla ja laivalla Englannin hiilikaivosten
tukipylväiksi. Tuohon aikaan valtatie 16 Kyyjärveltä Vaasaan oli hiekkatie ja lanattu kuperaksi,
jotta vesi valuisi ojiin. Autoja kulki harvakseltaan ja paljolti ajettiin keskitietä ettei kuorma
kallistuisi. Yksisilmäinen kuskimme ajoi tavallista enemmän keskellä tietä, kun se sopi parhaiten
hänen näkökenttäänsä. Kun ajettiin Kurejoen ja Lapuan, välillä suuren suon laitaa seuraavaa pitkää
suoraa, kuului Tempsin katolta ääni ”klonk” ikään kuin ontto esine olisi iskeytynyt sinne. Vähän
matkaa ajettua kuului taas ääni ja kohta se taas toistui. Auto pysäytettiin ja mentiin ulos. Takana
seisoi tuon ajan tyypillinen avolava kalja-auto, minkä kuorma muodostui päällekkäin ladotuista
kalja- limunaatikoreista, joissa oli tyhjiä Bockin-tehtaan ykköspilsneri- ja virvoitusjuoma
pulloja.menossa Vaasaan täytettäväksi. Kalja-auton apumies seisoi astinlaudalla käsi, jonka
kourassa oli turpeavatsainen, tyhjä puolenlitran pilsneripullo, kohotettuna heittoasentoon. Kun
kalja-auto ei voinut ohittaa keskellä tietä ajavaa Tempsiä, niin apumies oli viskellyt tyhjiä
kaljapulloja auton katolle herättääkseen huomiota. Tempsin kuljettaja oli äkkipikainen ja kiivas
mies. Hän otti 50 cm pitkän ja painavan jakoavaimen käteensä ja herjoja karjuen lähti kalja-autoa
kohti. Kalja-auton apumies turvautui 60 cm pitkään auton käynnistysveiviin ja lähti
kiroillen vastustajaansa päin. Sisu purkautui huutamalla, eikä väkivalta käynnistynyt. Kalja-auto
ohitti Tempsin jättäen sankan pölypilven taakseen.
Jotta hitsauksen käryt poistuisivat verstaasta Arvo piti isossa ovessa sijaitsevaa pikkuovea auki.
Pajaradiosta kuului laulantaa:
Vanhan Valaan kapakassa puosuvaari istuu yksin joka ilta.
Laiturilta kuuluu voihke vinssin, sekä tarmo taljan,
vaari tilaa kaljan.
Ennen oli laivat puuta, miehet rautaa. Hiio hoi!
Nyt ovat laivat rautaa, mutta miehet puuta.
Hiio hoi!
Tämä taitava yhdellä silmällä maailmaa hahmottava kuski, hankki toisen hokkalalaisen kaverinsa
kanssa tuliterän Ford Trader kuorma-auton. Siinähän ei ollut ratissa klappia, mutta hän ei päässyt
vuosikymmeniä harjoittamastaan tavasta eroon, vaan sahasi ohjauspyörää edelleenkin oikeaan ja
vasempaan. Jonkin aikaa katsottuaan kaveri sanoi, että lopeta sahaaminen, ettei simpukka kulu.
Äkkipikaisena luonteeltaan ”sahaaja” sanoi itsensä irti yhtymästä.
Nyt piipahdamme hetkeksi vuosien päähän tulevaisuuteen, kun Peura-Arvon tekemässä
sukuselvityksessä tituleerataan ”autotirehtööriksi” verstaan perustajan Arvon poikaa Mattia, joka
isännöi isänsä jälkeen autopajaa. Maankuulun laulajan Dingon roudarit toivat yhtyeen
keikkakuorma-auton, joka oli ”levinnyt” tielle. Auto jäi pajan pihaan, eikä omistaja hakenut sitä
koskaan pois. Suomalaisten laajalti tuntema näyttelijä Leo Lastumäki (mm. elokuvassa
Lampaansyöjät) oli palkattu iäkkäänä vaarina Halkosaaren kesäteatteriin. Yhtenä päivänä ajoi
tuntematon auto Hokkalan autoremonttipajan pihaan ja siitä nousi vaivalloisesti pitkä uhkea mies,
joka liikkui kyynärsauvoihin turvaten. Pajan pihassa olevien suut jäivät hämmästyksestä
ammolleen. Oliko tässä tosiaankin Leo Lastumäki. Hän selvitti Matille, että kytkin ei toiminut
kunnolla. Matti teki perusteellisen koeajon, mutta kytkin toimi moitteettomasti.
Nyt palaamme ajassa taaksepäin, sinne mistä lähdimme. Pajan avoimesta pikkuovesta kuului
yleisradion pääkuuluttajan ääni: Seuraavaksi kuulemme Metsäradion, jonka toimittaa Pekka
Tiilikainen. Sitten kuului tunnussävel: ” Vielä niitä honkia humisee tuolla Suomen salomailla. Vielä
niitä ollaan reippaita poikia tukkijoella vailla”. Hyvää iltaa metsien miehet, Tiilikainen aloitti.
Muistaako kukaan, yksi pihassa olevista miehistä kysyi, sitä ” Lännen lokari” juttua: Kansa toivoi,
että metsäradiossa soitettaisiin joka kerta Lännen lokari, kun se ihmisistä tuntui niin mukavalta
musiikkiesitykseltä, ettei paremmasta väliä. Vasta valittu Yleisradion pääjohtaja Hella Vuolijoki oli
korkeakulttuuri-ihminen ja klassisen musiikin kuuntelija. Sattumalta hänen työhuoneessa oli radio
auki, kun Pekka pisti Lännen lokarin soimaan. Vähän aikaa kuunneltua Hellä näki punaista.
Tälläkölailla Suomen Yleisradio toteuttaa kansansivistyksen nostotavoitettaan. Hän säntäsi Pekan
studioon ja vaati tämän kulkuriromanttisen levyn itselleen. Huhu kertoo, että Hellä olisi
huoneessaan hakannut vasaralla levyn kappaleiksi. Pekka ei ollut moksiskaan. Hän tiesi, ettei
pääjohtaja enää kuuntelisi hänen ohjelmaansa ja avasi pöytälaatikkonsa ja kas kummaa, siellä olikin
toinen ehjä Lännen lokari levy, mitä hän soitti tulevissa Metsäradioissa.
Huomaamatta Hokkalan väljälle taivaalle oli muodostunut pilviä, jotka koko ajan muuttuivat
mustemmiksi ja vihmoivat ohutta sadetta alas ja kauempana näkyi salaman kirkas juova ja kuului
vaimeaa jyrinää. Miehet lähtivät kotia kohti, jotta eivät kastuisi kunnolla. Palaveri oli tällä kertaa
päättynyr. Pajasta kuului vaimeana, kun radiokuuluttaja kuulutti. Nyt piipahdamme triopiikissa,
Karbianmerellä, Kuubassa merimiesten, jotka ovat lähdössä seilaamaan valtamerelle, seurassa.
Kuulemme Juhani Pohjamiehen säveltämän ja Unto Koskelan sanoittaman kappaleen Kuubalainen
serenadi::
Ja me tulimme kapakasta kai hiukkasen horjuen. Oli lähtömaljoja juotu
ja se yö oli ihmeellinen.
Ah muistan ympärillä oli ihana Kuuban yö ja nuorena hehkuvana, joka
ainoa sydän lyö.
Joku huomasi sattumalta se oli kai Watkinsson, että serenadi sulle
ihan velvollisuutemme on.
Tom lauloi niin murheellisesti ja säesti Watkinsson.
Minä nielin kyyneleitä olin kovasti onneton………
Juhani Pohjanmiehen ja Unto Koskelan tekemä laulu vaimeni asteittain ja loppui kokonaan, kun
askelsi poispäin laulun lähteestä.
Hannes Keskitalo
