Kulukivat jalakapatikassa tai polokupyörällä. Ei ne ollu semmosia niinku kotimaisissa elokuvissa. Ei ollu nyyttiä kepin nokassa eikä haitaria olokapäällä. Ja lopussa kulukuri sitten palijastu reiviks tai vähintään insinööriks.
Töitä olivat kahtelemassa tai kaupalla kaikellaista pientä tavaraa. Oli niitä outojakin matkamiehiä. Semmonen oli kerran pistääntyny meille. Äiti oli yksin muutaman kuukauven ikäsen nuorimmaisen kans. Myö muut kersat oltiin koulussa ja isä oli töissä. Ruisleipätaikina oli sillä mallilla, että piti ruveta mykyjä pieksämään. Leivinuunissa oli valakea, oli haittava lissää puita liiteristä. Laps nukku kopassa. Äiti lähti kiireesti puita hakemaan ja törmäs porstuassa tuntemattomaan mieheen, joka oli justiin tarttumassa oven rippaan. Mies tietysti luuli, että äiti tormas laittamaan ovvea lukkoon. ”Käynpä tuvassa,” mies oli sanonu. Äiti oli säikähtäny, mutta oli pakko hakkea puita ja päästää se mies tuppaan.
Syvän kurkussa äiti tuli takasin puusylyksen kans. Mies oli istunu sängyn kannella iso laukku lattialla poloviesa välissä. Ei puhunu mittään kahtoa tolijotti vain. Äiti öysäs puita uuniin ja rupes leiväntekkoon. ”Onko emännällä muita lapsia ku tämä vauva?” mies kysy. ”Onhan niitä, tulevat kohta koulusta, on yks aikamiespoikakin ja isäntä on tuossa lähellä puuhommissa”, äiti selosti hätäsesti. Mies hoksas sängyn kannella äitin kantopussin ja rupes vertaamaan sitä ommaan laukkuusa. Ehotti vaihtokauppaa. Se syynäs pohojaa ja laski montako kiiltävää nastaa siinä oli. Ei halunnukkaan ennää vaihtaa ku oman laukkusa pohojassa oli enemmän nastoja. Nähtävästi miehellä ei ollu mittään asiaa, istu vähän aikaa, mutis itekseen ja lähti mittään sanomata. Äiti sano, että hän vapis ja syvän hakkas ison aikaa jäläkeenpäin. Tiijjä, vaikka outo kulukija ois teheny jottain lapselle ku hän oli puita hakemassa.
Kulukukauppiaita kävi sillontällön. Oli mulla pienenä ihimettelemistä ku semmonen enskertaa astu tuppaan. Se oli vissiin polokupyörällä liikkeellä. Ison laukkusa se aukas ja otti esille kankaan, levitti sen lattialle. Polovillaan könys ja rupes esittelemään tavaroita. Kirkkaanväriset kammat se levitti viuhkaks, oli siinä keltasia saippuakoteloita, tukkapinniä ja kauniita solokia, silimäneuloja, muita ompelutarvikkeita, lukkoneuloja ja vaikka mitä. Minä ihhailin silimät pyöreänä sitä tavaroijjen palijoutta. Toivon, että äiti ostas jottain, mutta se sano ettei oikein tarvita mittään. Minusta se kauppias tuli surullisen näköseks. No, osti se paketin silimäneuloja, niitä aina tarvittiin. Kauppias kääräs tavarat laukkuusa, kiitteli ja sano jatkavasa matkaa toiseen talloon.
Maaseuvvulla kuluki monenlaista kauppiasta. Vaatteitakin oli tarijolla, raappahousua ja muuta arkitaminetta, joku möi kirijoja ja sukkalankoja. Pohojanmaalta kulukivat kuorma-autolla huonekaluja kauppaamassa. Semmonen kuorma-auto ajo sitten meijjän pihhaan. Kuski tuli tuppaan, sano olevasa myyntireissulta pallaamassa. Ois kuulemma jälellä muutamia huonekaluja, niitä sais nyt halavalla, hän ei viihtis kulettaa niitä takasin. Isä ei oikein innostunu, mutta lähettiin kumminkin porukalla kahtomaan mitä oli tarijolla. Olihan siellä yks sohovakalustokin ja sitä se alako esittelemään. Minusta kalusto näytti hienolta, aattelin, voi ku isä ostas. Sitten meilläkin vietäs vieraat kahaville kammarin puolelle. Istuttas kaula pitkällä, polovet suussa kahavia ryystämässä ja tiikerikakun muruja matolle varistamassa. Olin kuullu, että niin ruukattiin tehä vähän hienommissa piireissä. No, isä intaantu ostamaan sen sohovakaluston, mutta vieraat kahavitettiin entiseen malliin tuvan pöyvvän ääressä. Sai istua selekä suorana eikä rengänny jännittää läikkyykö kahavi rässihousulle tai uuvvelle retonkimekolle.
