Olin nykymittapuun mukkaan täysikänen mutta ujo ja hilijanen enkä ollu tottunu aikuisten kans toimittelemaan. Ei ollu omapalavelua sillon, joka ainuan tavaran myyjä haki hyllystä ja kokos ostokset tiskille. Sitten ois pitäny jutustella asiakkaan kans niitä näitä. Enhän minä tienny mitä. Pikkuhilijaa sitä rohkeni alottaa esimerkiks säähuomiolla, ”on pijelly hyviä matteenpyynti ilimoja” tai jottain muuta, aina tilanteen mukkaan.
Kauppahommassa kaikki oli uutta, joka päivä tuli etteen opeteltavia asioita. Piti vain tarttua toimeen, niin kyllä alako sujumaan päässälaskut, lihamyllyn pesut, makkaran siivutukset, retonkien mittaamiset, kahavin jauhamiset, rehusäkkien raktorin lavalle paiskomiset. Asiakkaijen kans seurustelu oli mulle vaikeinta.
Tavaraa oli laijjasta laitaan. Pari erikoista on jääny mieleen. Jokamiehen lakanakangasta myötiin het mahottomasti. Se oli kai venäläistä, tai Neuvostoliittohan se paikka oli sillon. Kangas oli niin kestävää, että meillä taitaa vieläkin olla muutama lakana kaapissa. Toinen tuote oli voi. Sillon oli suuret voivuoret ja kaupassa myötiin irtovoita. Sitä tuli isossa pahavilaatikossa. En muista oliko siinä het 25 killoa. Voiköntistä punnittiin voipaperiin määrätty määrä per asiakas.
Inventaarikin sattu kerran minun uran aikana. Siitäkään mulla ei ollu harmainta aavistusta. Ku kauppias selosti miten se tapahtuu, minua rupes hirvittämmään. Kaikki tavara pittää laskea ja kirijata ylös hintoneen päivineen. Hevosenkengän naulosta, kanttinauhaan ja makkaran pätkään. Onneks pääpaikalta tuli apujoukko. Sitten päästiin oikein paariin syömään, joka oli mulle ennenkokematonta. Olin kyllä käyny paarissa limunaatilla ja nisukahavilla, mutta en syömässä. No, oli se mukava istua pöyvvässä ku ruoka tuotiin etteen. Het jäläkiruokaakin oli. Ei jääny inventaarista paha maku suuhun.
Kesällä jouvun tulikokkeeseen. Ois pitäny palavella saksalaista asiakasta. Kaks pariskuntaa oli tullu Kyyjärvelle mökkeilemmään. Toinen miehistä kävi ussein Ossuuskaupassa ruokaostoksilla. Kauppias laitto minut sitä palavelemmaan. Arveli vissiin, että keskikoulussa oppimallani saksalla pärijäisin. Totistuksessa arvosanani oli kuutonen. Siihen aikaan koulussa päntättiin hartaasti kielioppia ja sanoja ja opeteltiin loruja ulukoa. ”Alle meine Enten schwimmen auf dem See”- lorusta ei ollu palijon apua saksalaisen kans keskustellessa. Jotenkin tultiin toimeen, osasin tavallisia sanoja ja asiakas näytti hyllystä mitä oli vailla. Kananmunat ja ölijy ei mulle auennu. Mies tuskastu, meni kauppiaan luo ja piirs tiskipaperiin kanan ja munan puttoamaan sen takapuolesta. Ne tuli naureskellen näyttämään mulle sitä kuvvaa ja minä hain kaapista munat tiskiin. Ölijykaupassa kauppiaan rouva tuli appuun. Yhessä pähkäilttiin, sitten se muisti, olut! Otti olutpullon ja näytti. Ei olutta, sana on kyllä olut, mutta ruotsiks. Asiakas hoksas hyllyssä ölijypullot ja niin päästiin etteenpäin.
Kauppias kerräili ulukomaalaisia kolikoita. Sillä oli niitä olohuoneen pöyvällä lasin alla jo aika palijon. ”Kysyppäs tuolta saksalaiselta, vaihtasko se muutaman saksalaisen kolikon”, se sano mulle. Voi mahoton, enhän minä ossaa. Het hiki nous otalle. Mikähän on kolikko saksaks. Ei sanoja oikein löytyny, niinpä pyyvvettiin mies kauppiaan olohuoneeseen sitä kolikkopöytää kahtomaan. Eli käytännössä talutettiin käspuolesta. Kauppias esitteli mistä kaikista maista niitä oli kertyny ja että vielä ois lasin alla tyhyjiä paikkoja. Minä seison naama punasena vieressä ja yritin sönkätä jottain siansaksaa, mistä miesrukka ei varmaan saanu mittään tolokkua. Se kyllä tutki kolikoita kiinnostuneena, hymmyili levveästi, taputti kauppiasta olalle ja hoki ”gut, gut”. Sitten lähettiin yhessä kaupan puolelle. Minua hävetti ja harmitti het niin hirveästi, että syvänalus tuli kippeäks. Ei ollu minusta saksan kielen tulukiks.
