Lapsetkin pääs ussein völijyyn. Kukapa niitä ois halunnu jäähä kottiin paimentammaan ku kerran kaikki oli kututtu. Minullakin on muistikuvia muutamista häistä. Pikkutytön mielestä morsian oli tietysti päähenkilö. Niin kaunis valakosessa hääpuvussa, hunnut ja kaikki. Myö tyttöset joskus leikittiin morsianta, peilin eessä mallattiin valakosta pitsiverhoa päähän.
Olin vissiin kymmenen kieppeillä ku meillä oli meno häihin toiseen pitäjään. Äiti teki mulle uuvven mekon. Se otti mallin oikein muotilehestä, joita se ruukas ostaa Maripan kirijakaupasta. Kangas oli valakosta puumulia, hame ja pusero, jossa oli merimieskaulus. Kauluksen reunassa sininen ja punanen nauha. Hääetiketin mukkaan ei vierailla kai sais olla valakosia vaatteita. Morsiammella on päähenkilönä yksinoikeus valakoseen. Ehkä se ei kersojen kohalla oo niin tarkkaa.
Häihin mentiin linija-autolla, joka olikin täynnä väkkeä juhulatamineissaan. Vihkimistä en muista, tapahtuko se kirkossa vai morsiammen kotona. Sen muistan, että sinne ajettiin linija-autolla kartanolle asti. Rytinällä mentiin. Tie oli niin kappea, että puijjen oksat raapi auton kylykiä.
Onnittelemaan pääsin het käistä pittäin. Kyllä ujostutti ja hengästytti ku pääs niin lähelle sitä ihanaa valakopukusta rinsessaa.
Tungos oli melekonen ku tarijoilu alako. Pöytä oli punasena. Kommean hääkakun lisäks siinä oli sen seittemää sorttia muita herkkuja. Uutta tyyliä oli voileivät ja kotikalija. Nehän loppu het alakuusa. Oli vissiin vaikea arvioija kuinka palijon niitä menis. Voihan olla, että muutamat öysäs lautaselleen pinon leipiä, semmosen Akselin voileivän, niinku Touhulat-sarijakuvassa. Mennööhän siinä emäntien laskelmat sekasin. Osa vieraista ootti kalijalasit tanassa, eikä siinä kauan menny ku tarijoilijat tormuutti esliinan nauhat liehuen lissää leipiä tarijolle.
Juhula jatku ylleisellä seurustelulla. En muista että ois ollu mittään ohojelmaa, leikkiä tai kilipailua niinku nykysin näkkyy olevan. Voi olla, että pijettiin puhheita, jotka ei lapsia palijon kiinnosta. Pihalle ei viihtiny mennä, aamulla oli satanu rankasti ja oli kosteaa. Miesväki siellä seisoskeli toimittelemassa, naisilla oli sisällä omat piirit.
Lapsia ei ollu ku muutama, suurin osa minua nuorempia. Oli yks minun ikänen mutta ei tutustuminen ollu heleppoa, vähän syrijäsilimällä vilikuiltiin.
Ei minun aika oikein kulunu. Lähin käymään pihalla ku tuntu siltä, että on asiaa ulukohuoneeseen. Olin jo sen ikänen etten tarvinnu apua siinä asiassa. Hyysi löyty pihan perältä, siinä oli portaat ylös istuntopaikalle. Sain asiani toimitettua ja järijestettyä valakosen mekkoni helemat. Voi kauhea! Helema oli ollu jotenkin huolimattomasti, siihen oli ilimaantunu kohtuullinen rantu sitä ihteään. Kyllä minä hättäännyn. Mukava häätunnelma romahti. Miten ilikiöö mennä tuonne ihimisten ilimolle. Totisena ja itku kurkussa hiivin pihalle. Väistelin ihimisiä, menin kumminkin sisälle oven suuhun sisoskelemaan. Ilonen puhheenporina vain jatku. Ei niillä ollu aavistustakaan mitä hirveää mulle oli tapahtunu. Äiti tuli siihen ja kysy missä sin’oot ollu. Sano, ettei olla ennää kauan, pian lähetään kottiin.
Kotimatkalla penkissä istu hilijanen ja totinen tyttö. Ei siinä ollu mittään ihimeellistä, enhän normaalistikaan ollu mikkään solisti. Kotona palijastu koko kauheus, seurauksena senpäivänen siunailu ja päivittely. Asia korijaantu veellä ja pesupuluverilla. Sattuuhan näitä. Kerrankos sitä palataan häistä juhulavaatteet pahasti ryvettyneinä.
