Kirijallinen esitys oli vielä erikseen. Päästötotistus on nykysin päättötotistus, kieltämätä vähän siistimmän kuulonen nimi.
Muistelen, että kielioppi oli aluks outoa ku ei sanottukkaan teonsana, laatusana ym. Niille kaikille oli vieraskieliset nimet, piti ensin nikotella jonkun aikaa ja totutella.
Tunnilla käsiteltiin suomalaista kirijallisuutta, muistan siitä yhen ja ehkä ainoan tähtihetkeni. Opettaja kysy mikä on Aleksis Kiven oikea nimi. Minä vain viittasin ja sain kertoa, että Aleksis Stenvall. Vähän se hiveli ku toiset käänty kahtomaan.
Suullinen esitys oli muutakin ku esitelmän pitämistä luokan eessä. Oli muutamia erilaisia harijotuksia. Uskontotunnillakin jouvvun esittelemään ääneenlukutaitoani. Opettaja värväs minut muutaman kerran lukemaan jottain kertomuskirijaa. Yhen kerran oli tekstissä semmonen sana, jota en osannu sannoa. Se oli joku ihan tavallinen suomen sana, mutta oli vissiin taivutettu niin että rupesin kompuroimaan sen kohalla. No, ei auttanu hättääntyä. Hyppäsin sen sanan yli ja jatkon muina miehinä. Kaipa kuulijat tajus tarinan juonen jos olivat herreillä.
Harijotuksia meillä oli ainakin henkilöhaastattelu ja vuoropuhelu. Kaverin kans pohittiin ketä haastateltas. Ihhailin siihen aikaan näyttelijä Elina Saloa. Olin justiin lukenu jutun Mitä-Missä-Milloin-kirijasta. Siitähän myö saatiin taustatietoja. Ei muuta ku käskirijotusta rustaamaan. Päätettiin, että minä oon Elina ja kaveri haastattelija. Totta sitä reenattiinkin. Näyttelijällähän on vähän nuhasen kuulonen ääni, niinpä koitin hommata semmosen. Eihän se nuha iske sillon ku tarvihtis. Haastattelu kuulosti varmaan siltä miltä ulukoa opeteltu kuulostaa. Ei kovin rennolta. En muista minkälaista pallautetta saatiin opettajalta. Luultavasti se näkkyy numerossa. Innostuneita oltiin kumminkin.
Vuoropuheluharijotuksessa yks poika esitti lihakauppiasta, minä tärkeilevvää hienoa rouvaa. Astelin pää kenossa kuvitteellinen käslaukku käsvarrella. Tutkin lihatiskin antimia, joita kauppias auliisti esitteli ja tuoreutta vakkuutteli. Rouva oli eppäileväinen, viimen pyys 125 rammaa lauantaimakkaraa seitinohusina siivuna. Siihen maaliman aikaan meikäläisen hienoin leikkele oli lauantaimakkara. No, kauppias siivutti rouvalle lauantaita mutta sitä tulikin vähän enemmän ku rouva oli pyytäny. Kauppias tietysti kysy, että ”saako olla”. Siinä kohalla minä putosin roolista het ku rieska tielle. Sanon niinku sanosin omana ihtenäni: ”Kyllä saa olla, ei se niin nuukaa.”
Meijjän esitys käytiin yhessä läpi ja huomautus tuli, ei tärkeilevä rouva ois niin sanonu. Ihan hauskoja nuo harijotukset oli, vastapainoa kuivalle pänttäämiselle.
Esitelmän pitäminen luokan eessä oli monelle het semmonen jännityksen paikka, että jo eellisenä päivänä oli maha kuralla. Yks poika seiso pitämässä esitelmää. Sillä oli paperit käsissä, niitä vilikuili välillä. Sillä tuntu olevan yskää ku se niiskutti vähänväliä. Yhtäkkiä sen nenästä alako valumaan räkänauha eikä se palannu lähtöpaikalle vaikka kuinka kirnus. Se roikku jo pitkällä rinnuksilla. Luokasta alako kuulua jo tirskuntaa. Poika laski rauhallisesti paperit opettajan pöyvvälle, otti taskustaan ison ristirantusen nenäliinan ja niisti hartaasti ja perusteellisesti. Sitten otti paperit ja jatko esitelmää niinku ei mittään. Ei ollu moksiskaan. Esitelmän aihe ei jääny mieleen mutta essiintyminen kyllä. Aattelin, että tuossa kaverissa on essiintyjäainesta.
